SAMMUNUT TUIKE
Minun nahkaani sinä rullaat sormillasi. Sanot, että käsivarteni ovat menettäneet kimmoisuutensa. Nipistät nännistä ja huokaat. Miten niin komeat rinnat ovat enää kuin taskut kansallispuvussa. Silität kädellä vatsani ruttuista pintaa, annat sen laskeutua hävylle. Silmäsi loistavat ja kuiskaat:. ”muistatko, miten vatsa ei ennen ollut kuin kyntöpelto ja häpyyn ei hukkunut kuin kaivoon.” Sinun kätesi siirtyy alleni. Muistelet miten minulla oli aina tiukat pakarat. Ja sääret kuin nuorella varsalla. Nyt enää löysää nahkaa ja kaksi tukkia. Minun kasvoni sinun käsissäsi, Kerrot, rakastuneesi silmieni tuikkeeseen. Vaan ne eivät tuiki enää. En minä siltikään sano mitään sinun kummustasi. Enkä harmaasta hiuksissasi. En muistuta, miten kätesi ovat ryppyiset ja askelesi lyhyt. En jaksa sanoa, miten tämä on ensimmäinen kerta vuosiin, kun kosket minuun. Sinä tuikkeen sammutit silmistäni.