Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2014.
Sävähdyttävän hetken.
Seitinohuen
välähdyksen.
Sinun kätesi
viipyy kädessäni.
Suudelmat asettuvat
huulilleni.
Kuin perhoset
ilman siipiä.
Laskeutuvat,
eivätkä enää
lennä pois.
Ohjaan sinut
aivan kiinni
minuun.
Pysähdyt pyytämättä.
Kuljet rinnallani,
kuin olisimme
kaksi läheisyyteen
kasvanutta horsman kukkaa.
Sielut,
jotka vaelsivat
maailmankaikkeuden
toiselta laidalta.
Läpi kymmenien
esteiden,
yhtyäkseen yhdeksi,
takertuakseen tiukasti
toinen toisiinsa.
Kuin tähkäpäät
kultaisena loimuavassa
viljapellossa.
Olemme vihdoin
löytäneet
toisemme.
Olenko se minä.
Joka lymyän
näiden lukuisten
sanojen keskellä.
Piileksin
täpötäysien
lauseiden lomassa.
Kuin väärin kirjoitettu
esittelyteksti
vuosisadan
kulttielokuvaan.
Olenko se minä.
Joka taakseni
katsomatta.
Olen kulkenut
näistä lukuisista
ovista.
Kopistellut kenkiäni
kymmenillä
kynnyksillä.
Takonut
kynteni verille
edessä sulkeutuneissa
Ikkunoissa.
Valottomalla tiellä
olen kulkenut.
Hypellyt valtoimenaan
loimuavan
virran
rannalta rannalle.
Tänään tiedän,
että
Eiliseen ei ole
paluuta.
Eikä
huomisesta ole
lupauksia.
Minulla on vain
tämä
yksi elämä.
Sen elän,
kuin jokainen
päivistäni olisi
vuoden viimeinen.
Olen
rakastanu,
rienannut.
Pettänyt ja
pettynyt.
Elänyt
päivästä
päivään.
Kuukaudesta
toiseen.
Nauranut,
iloinnut.
Surrut ja
itkenyt.
Juopunut
onnesta.
Sortunut
surusta.
Olen
kaipuusta
kuihtunut.
Sylissä
sykkinyt.
Elämän riemua
lanteiltani
jakanut.
Jokaisena
päivänä.
Olen
antanut
kaikkeni.
Enkä
tästä vuodesta
yhtäkään
hetkeä
kadu.
Tyhjät huoneet.
Olemisen
sietämätön keveys.
Tasoristeys
ilman
suuntaviittoja.
Mitään sanomaton
hiljaisuus
täyttää
tyhjän huoneen.
Eikä minulla
aavistustakaan
mikä on oikea suunta
jatkaa matkaa.
Kupeiltasi herään
aamun
sarastukseen.
Viime yön
kosketukset
ihollani,
astun hitaasti
tähän päivään.
Enkä minä
enempää kaipaa.
Kaikki on
tässä.
Ikiaikainen,
minun ajatukseni,
joka sinussa
lepää.
Lämpimän
kätesi kosketus
omallani.
Kiirehtimätön
täyttymys
rakkaudella.
Totta vai tarua.
Liian todellista,
ollakseen totta.
Silitän sinua,
kuin kauan
kadoksissa ollutta.
Vapisen vierelläsi.
Värisen halusta,
tulla ihan
liki.
Älä katoa minulta.
En minä
paljon vaadi.
Vain hetken
aikaa.
Kohtuuttomaksi
Olet muotoutunut
mieleni sopukoihin,
Asettunut
omavaltaisesti
olemattomalla luvalla.
Eikä minulla
tänään ole
sananvaltaa.
Tuuletan petini
lakaisen pirtin.
Enkä sinua
saa minusta
katoamaan,
vaikka tahdon.
Tahroiksi taivaalle.
Pisaroiksi
iholle.
Kuunsirpille
hymyssä suin.
Tehdasasetukset
miehessä
jota rakastan.
Muuttunut
maailmankuvani.
Epäsopivat ajatukset
harhailevassa mielessä.
Olen kadoksissa
omassa kehossani.
Ikuisuudeksi
vaihtuu aika
välillämme.
Ajaa minut
kleptomaniaan
tahtomattani.
Varastan onnen,
sieltä
mistä saan.
Hymyilen huomenna
viatonta hymyä.
Sinua minä
rakastan.
Enkä minä
häpeä.
Niitä nautinnon
hetkiä,
joina riettaasti
työnnyit minuun.
Keinutit lantioni
kiimaiseen tanssiin.
Taivutit kaarelle,
kuin nuoren pajun,
juuri kevääseen
versonneen.
Mutta minä
häpeän
sitä kaipuuta,
jonka
käyntisi minuun
jätti.
Niitä ajatuksia
joita halusta
huokaava mieleni
täyttyy.
Jos kertoisin,
miten ikävöin
lantiosi kosketusta.
Kuumien huultesi
vaativaa voimaa.
Tulisitko
Ja veisit minut
vielä kerran
nautinnon huipulle.
Rakastaisitko hetken.
Hyväilisit pienen
tuokion.
Pitäisit lähellä,
kun sitä
kaipaan.
Olisit olemassa.
Muuta en pyydä.
Lähdet kun
aika on.
Enkä minä perääsi
itke.
Viimeiseen
hengenvetoon
kiellän sinut
itseltäni.
Vapaudun kahleista,
joihin itse itseni
kahlitsin.
Eikä sitä
rakkauden määrää
pysty siltikään
mikään minusta
kadottamaan.
Kuolemaani astun
surunviitta harteillani.
Värisen kylmässä
yössä,
antautuen
tuonelan morsiameksi.
Piikkilankaseppele
ohimoillani,
verinorot poskillani.
Katsot minua
viimeistä kertaa.
Ja minä
olen ikuisesti
poissa.
Riettaana rehotta
pihapolku.
Askel askeleelta,
kastuvat jalat.
Luokseni ei ole
helppo tulla.
Edes kylttiä en
laita oveen.
Tosimies tulee
kutsumatta.
Kättesi kosketus
polttaa ihollani.
Repii säi säikeeltä
ikävää sisältäni.
Enkä minä häpeä
Antautua kosketuksesi
alla.
En,
vaikka synnin palkka
olisi ikuinen ikävä.
Enkä minä
hetkeäkään
elämästäni kadu.
Sykähdyttäväksi hetkeksi
tarraudut minuun.
Sivelet vieraskorean
varteni
tutuksi käsiesi kulkea.
Eikä minussa enää
ole yhtään sinulle
vierasta kohtaa,
kun irrottaudut
lämmöstäni.
Sisimpäni huutaa.
Sydämeni itkee
timantinkovat kyyneleet.
Vuosia sitten
kammioihin säilötyt.
Avasit sisimpäni
kuin pärsäkähtelevän
vuoripuron.
Ryöppyäviksi pisaroiksi
valtoimenaan syöksymään.
Kuin tulivuoren,
joka laavansa syöksee
sisimmästään,
peittäen sinut alleen.
Vapauttajan.
Enkä edes kiittää
sinua ehdi.
Ennen kuin olet
elämästäni jo
kadonnut.
Kavahdan.
Eikä varjoni irtoa
sinusta.
Ei,
vaikka taivaalle laskeutuu
mustat verhot,
peittäen kuunsirpin
alleen.
Vajoan,
kuin ankkuri
meren tyrskyihin.
Eikä varjoni seuraa.
Olen yksin.
Katoan kaukaisuuteen.
Varjoni vaeltaa
kannoillasi.
Muistuttaen,
miten palvoin maatakin
jalkojesi alla.
Rantauduit minuun
kuin haaksirikkoinen alus
autioon poukamaan.
Valloitit
ensiaskeleilla
tiesi sydämeeni.
Kuin maailmanmatkaaja
sapelia heiluttaen.
Käytit
henkesipitimiksi
kaiken käyttökelpoisen,
minkä irti sait.
Eikä minusta
silti ollut
sinua luonani
pidättelemään,
kauempaa kuin
myrskyävän meren
tyyntymiseen saakka
Minut
sinä merkkasit.
Tatuoit
käyntisi jäljillä.
Ikuisesti
kahlitsit
ajatukseni sinuun.
Käänsit
selkäsi ja
unohdit
käyneesi minussa.
Kun yksinäisyys
on selätetty
pullolla
punaviiniä.
Takerruttu
ensimmäiseen ihmiseen,
joka
rakastelee kaipuun
iholta.
Jää vain lohduton ikävä.
Yönmusta hetki
ennen kuin yksinäisyys
salakavalasti hiipii
takaisin kiinni minuun,.
Kutistun
katseesi alla.
Lasitun
kyynelhelmiksi
silmäkulmaan.
Jäätävät huulesi
huulillani.
Vaativat vastausta
suudelmaan.
Yhdestä
kuoriutuu kaksi.
Koteloiduin toukaksi
kämmen syrjääsi.
Tänään olen valmis
lentämään pois.
Yksinäiseen yöhön
katoan taakseni katsomatta.
Kiitosvirsi,
kaikukoon tyhjille huoneille.
Veisaan sen vasta
päästyäni
kosketuksesi ulottumattomiin.
Kavahdan katsettasi.
Kaikkoan
kosketuksesi alta.
Ikuisuus uinuu 
välillämme
ruususen unta.
Sanot,
ettei rakkaus
katoa
sanomattomiin
lauseisiin.
Ei katoa päiviin,
joina
suudelmat huulilta
putoavat kylmään maahan.
Mutta vähä vähältä.
Askel askeleelta,
minä katoan.
Sinulta.
Henkäyksen
hentoisen hetken.
Lyhyen ikuisuuden.
Uinuin sylissäsi.
Kaukana todellisuuden
tavoittamattomissa.
Muistosi minussa.
Kosketus iholla.
Kosteiden huultesi
vaativa suudelma.
Siinä oli
sinä hetkenä kaikki.
Hitaasti hivuttaudut
minuun.
Hellästi vaellat
minussa.
Uteliaana kuin
muukalainen
tutkimattomassa
maastossa.
Makaan käsiesi alla.
Valtoimenaan hiukseni
valuvat sylissäsi,
kuin putouksessa
ryöpsähtelevät pisarat.
Huulesi
hitaasti kaulallani.
Lipuvat kuin huomaamatta,
mielihyvän rajoilla.
Liikuttavat minua
hurmioon asti.
Hitaasti huokaus
huokaukselta,
olen lähempänä
sinua.
Etäisyys välillämme
muuttaa muotoaan.
Minulle et enää
ole kuka tahansa.
Kullatuissa kehyksissä.
Ikiaikaisissa huoneissa.
Esi-isieni pulleat kasvot
kalmankalpeina
keikkuvat enää
rispaantuneen
taulukoukun varassa.
Huokausten
kirkkotiellä.
Vaeltavat sielut
rauhattomina
Etsien makuusijaa
asettuakseen
lopulliseen lepoon.
Hautaholvit
Kivipaasilla suljetut.
Kappelin kellot
soittavat kerran viikossa
kumeita säveliään.
Eikä rauhaa
näille vaeltaville sieluille
tästä kalmistosta löydy.
Kuu
laskee varjonsa
hämärän tullen.
Huokaukset,
hukkuvat pimenevään yöhön.
Mikä minä olen
ketään tuomitsemaan.
Enhän itsekään ole
synneistä vapaa.
Kasvot peilissä.
Kalpeat kuin
vuoteessa lakanat.
Aamun kajosta
auringon laskuun,
minussa asuu
joku toinen.
Minun päiväni
Ovat mitatut
Kättesi sivalluksilla.
Yöni,
Pelonsekaisina huokauksina
kun pimeässä huoneessa
yhdyt minuun.
Eikä minusta löydy
yhtään kohtaa,
joka vihaltasi olisi
Jäänyt rauhaan.
Turvaa minä etsin
vierailta ovilta.
Kolkutan aamuvarhaisesta
yön pimeyteen.
Tuntemattomalle
Eivät avaa.
Viimeisenä yönä
Minä rukoilen pelastusta.
Kunpa ruumiisi
kuihtuisi pois.
Vihasta minä kasvaisin
Uuteen aamuun.
Enkä elämästäni olisi enää
Sinulle velkaa.
Minulta sinä katoat
kuin huokaus
huuliltani.
Vaikka 
kaksin käsin
roikun sinussa,
kuin aaltopahvi
mummolan räystään
reunalla.
Ikuisuudeksi muotoutuu
kosketukset
välillämme.
Huomiseen on
liian pitkä matka.
Enkä minä tohdi
jälkeesi katsoa.
Aamulla
yön jäljet minussa.
Naarmuina ihollani.
Huokauksina
Kaulallani.
Kosketuksina vielä
viimeistä kertaa.
Sitten.
Minun on
annettava sinun
Mennä.
Kesyttömänä
kiepun sinussa.
Tiukasti,
kuin muottiisi
valettu.
Kohoan
lumenvalkoisin siivin
korkeuksiin kuin
laulujoutsen.
Vain hiljalleen
sammuva huokaus
täyttää huoneen
Itselleni merkkasin.
Kuroin kosketellen
välimatkani sinuun.
Lopulta ihan liki.
Iho ihossa.
Eikä unen läpi
kätesi lantioltani
katoa.
Ei rakkaus katoa.
Muuttaa vain muotoaan.
Ikävä helisyttää
kylmiä varpaitaan
peiton alla.
Huokailee iholle,
jäätävää hengitystään.
Sydän jäässä,
helteiden keskellä.
Keskikesän painajainen.
Pakastettu rakkaus
säilyy.
Uinuu vain lepotilassa.
Etsii uutta kohdetta,
jonka pintaan tarttua.
Hämyisessä huoneessa
viistojen kattojen
alla.
Rakastelet minusta
kaipuun karvaat
kyyneleet.
Ikävän riepottamat
henkäykset
poskilta.
Asetat uudet muistot
iholle,
kosketukset,
joita kaivata,
kun olet mennyt.
Ja minä odotan.
Sinun kosketustasi,
Vaikka tiedän,
ettei sitä tule.
Jos voisin koskettaa
sisintäsi.
Painaisin jälkeni sinuun.
Lukitsisin itseni sydämeesi.
Ettei sinne enää muilla
asiaa olisi.
Kaivautuisin syvälle sinuun.
Enkä antaisi pakotietä paeta.
Mutta.
Rakkaus ei asetu pakosta.
Ei elä kahlittuna.
Silti mikään
ei kykene sitä tunnetta
minulta viemään.
Itken turhuuttani,
Suren vähäpätöisyyttä.
Olemattomia murheitani
minä 
taakaksi asti kannan.
Maailmani napa on
olematon itsetunto.
Kadonnut todellisuudentaju.
Kadehdin
saavuttamatonta.
Tyhjälle näytölle
käy kuin tyhjälle
huoneelle.
Täyttyy vähitellen
epäoleellisesta.
Häviää sekasortoon,
eikä mikään ole enää
kuin ennen.
Minun pieni maailmani
Täydelliseksi luotu.
Pitsiliinoja antiikkilipastoilla.
Arabiaa seinähyllyillä.
Kuin myrskytuuli
Tulit ja puhalsit
kaiken puhtaaksi.
Poltit pitsini
Säröille iskit porsliinini.
Eikä minun näyttöni
tyhjyyttään ammottava
käynnisty edes päivittyneenä.
Kaikki on poissa.
Rakkaudesta laulan
värisevin huulin.
Riitasoinnuiksi
minun säveleni
muuntuu.
Jäähyväisiksi
kosketuksesi muistolle.
Jos kääntyisit.
Ripustautuisin
henkeni hädässä
sinuun.
Sulautuisin
yhdeksi sieluusi,
ettet minulta enää
katoa.
Älä sano,
että tiedät.
Sillä Ei.
Sinä et tiedä.
Et niitä yksinäisiä öitä,
joina valveilla makaan.
Et aamuja joina
tyhjässä vuoteessa herään.
Et tiedä kaipuun määrää,
jota sydämessäni kannan.
Et ikävää,
jonka hymyni taakse peitän.
Et tiedä miten sinua odotan.
Miten rakkauttasi kaipaan.
Sinä tulet, jos tulet.
Minulta ei haluistani
kysy kukaan.
Minua rakastellaan
Ei rakasteta.
Vaieten osaani tyydyn.
Keinottelen rakkaudella.
Rahastan jokaisesta
hellyyden eleestä
korkeimman hinnan.
Rekisteröin sinusta
jokaisen huokauksen.
Lasken orgasmit,
jotka vartaloasi
vavisuttaa.
Ja vastaan kiihkoosi
Teennäisen kiihkeästi.
Sinun suusi vasten
huuliani.
Imen voimani sinusta.
Kuin ihmissusi
veren uhristaan.
Enkä minä
sinua rakasta
Vaikka korvaasi kuiskin.
Sanoja
Valheellisilta huuliltani.
Minun nautintoni
On hetki
valheellisten sanojen
luomaa harhakuvaa.
Keinotekoista tyydytystä,
joka ei tee minusta
porttoa kummempaa.
Eilinen laskeutuu
varjoina huomisen
harteille.
Lipuu huomaamatta
syvälle uuteen päivään.
Lupasit muistaa minut
vielä aamun valjetessa.
Mutta aamuauringon
ensisäteet kertovat
surutonta sanomaa.
Vierelläsi lepää
joku toinen.
Tiukasti vasten
rintasi lämmintä pintaa.
Eikä vielä
Ole aika.
On vain hetki,
joka odottaa uutta
tulemista.
Minä odotan
Vaikka sinä unohdit.
Kivettyneet portaat.
Lasittuneet kaiteet.
Ei avaimeni enää
käänny lukossa.
Vieras tuoksu
lakanoissa.
Paikkani on
vienyt toinen,
hämyisessä huoneessa.
Ottanut omakseen sen,
mikä minulle
kuului.
Kietoutunut sinuun,
kuin minä
menneinä päivinä.
Rakkaudentunnustuksesi
kumisee kaikuna
korvissa.
Humisee kaukaisuudesta,
katoaa pimeään
yöhön.
Rakkautesi jäljet
polttivat ihoni
rakoille.
Jättivät arvet,
joita mitkään sanat
eivät silota.
Portailta
minut käännyttää
häpeä.
Ymmärrän,
ettet
kutsuuni vastaa.
Rakastit minua
hetken.
Huokailit iholleni,
enkä minä
niitä sanoja
ymmärtänyt
itseeni säilöä.
Kuvittelin
rakkautesi ikuiseksi.
Ehkä se onkin.
Kohteesi vain
vaihtui.
Ketää sinä petät
sanoilla,
joita suustasi sivallat.
Ajatuksilla,
joilla ympäristösi olet
kyllästänyt,
Itsesi
olet lahjonut
pitäytymään uskossa,
ettei teoissasi ole
mitään väärää.
Peili joka toistaa
kasvojesi kuvajaisen.
Itkee hiljaa
lasiset kyyneleet.
Värisee
tuskassaan toistaen
valheellisten kasvojesi
sanomaa.
Pyhää ei ole
sinulle mikään.
Ei mikään,
minkä pystyy
valheilla peittämään.
Et sinä häpeä.
Et,
vaikka peilistä huomenna
katsoisi
synneilläsi reunustetut
kasvot.
Vielä äsken
kätesi hyväili minua,
kuin olisi koskenut
ensi kertaa.
Piirsi kuvia iholle,
kaaria vartalon pintaan.
Nipisti nännistä
kuin maailman
seitsemännestä ihmeestä.
Ja huulesi.
Jotka tutkivat minua
sentti sentiltä,
kuin olisin ollut jotain
ennen maistamatonta.
Upposivat häpyyni ja
veivät minut matkalle,
josta ei ole
paluuta.
Rakkaani.
Minä olen vihdoin sinut
itseni kanssa.
Enkä hapeä tunteita,
joita
sukkanauhasi minussa
saavat aikaan.
Ei ole minusta
vannomaan
ikuista rakkautta.
Ei uskomaan
sanoja
ilman tekoja.
Eikä tekemään mitään
vasten tahtoani.
En osaa katua
tehtyjä tekoja.
En surra,
menetettyjä ihmisiä.
Enkä minä sinun
askeleliasi laske.
En tarkista,
kenen vuoteesta
milloinkin nouset.
Rakastan hetken.
Ehdoitta,
kuin sinä hetkenä
muuta ei olisi.
Riisut minusta
haaroihin
kiinni kasvaneen
kaipuun.
Sukellat
nuoruuden innolla
syvälle minuun.
Opetat,
ettei kiihko kuulu
vain nuoruuteen,
Halu,
kuole rapistuneeseen
ulkokuoreen.
Hetkeksi unohdan,
säärteni selluliitit.
Kadotan mielestä
hyllyvät allit.
Enkä minä sinä hetkenä
ole sinulle sen vähempää,
kuin nainen,
joka on rakkauteen
luotu.
Kostonenkelit
suhisevat sakeina
pilvinä etsien kohtaa
jota iholla koskettaa.
Suutelevat kuumilla huulillaan
niskoja,
jotka luulevat jo
menneestä selvinneensä.
Astuvat askelen
uhrinsa jalanjälillä.
Kannattelevat raskasta viittaa,
jonka pukivat päälle
kuin varkain.
Seuraavat hetken,
kuin rakkainta luomistyötään,
jonka juuri ovat
käsistänsä päästäneet.
Kostonenkelit,
Nuo pyhäinjäänteet.
Ilman minkäänlaista
yhtymäkohtaa
lempeisiin sisariinsa.
Laskeutuvat hetkeksi
kuolevaisten joukkoon.
Kuin varmistaakseen,
että oikeus
tapahtuu.
Vieraat kätesi
koskevat minuun
kuin omaansa.
Tunkevat tiensä sinne, 
mihin on pyhitetty kulku
vain muistoille.
Sivelevät kiihkeinä yössä
vastakarvaan.
Työntävät muistoja edellään,
kuin tienposkeen hiipunutta
kulkuneuvoa.
Enkä minä kykene
niiden kosketusta vastustamaan.
Sulan huulillesi
kuin olisivat minussa
olleet aina.
Enkä edes häpeä.
En enää itke muistoa,
jonka juuri häväisit.
Kohtaamme yössä,
kuin kaksi vierasta.
Samassa vuoteessa
Eri lakanoissa.
Niin kaukana toisistamme.
Varjommekin huoneen seinillä,
välttelevät toisiaan.
Huokaillen hiljaa
huojuvat erilleen toisistaan.
Irrotan käteni kädestäsi.
Pyyhin kosketuksesi keholtani.
Jos Jumalat itkisivät,
ne tekisivät sen nyt.
Minun ihoni muistaa
edelleen kosketuksen.
Kehoni sinut
yhtymässä minuun.
Suu hyökkää muistoja vastaan.
Kiroaa menneet päivät.
Asettaa rakkauden vastuuseen
jostain,
mihin sillä ei ole
enää minkäänlaista valtaa.
Sinä,
olet jo liian kaukana minusta.
Ajelehtinut valovuosien
päähän.
Unohtanut,
miltä tuntui
Kun rakastaa.
Kesyttömänä
valun pitkin ihoasi.
Kuin kesäisen yön
henkäyksen lämmin
tuuli.


Hyväilen ihoa ihollani.
Kaivaudun kiinni,
kuin hukkuva ajopuuhun.
Enkä irrota,
vaikka raukeana käännät
itseäsi pois päin
minusta.


Sulan hetkeksi
sinuun,
vapisen ennen kuin
astun hetkestä seuraavaan.


Suutelen 
hengenhädässä,
kiihkosi rippeitä
kosteilta huuliltasi.


Enkä minä ymmärrä,
mihin katoaa aika.
Unohtuu vuorokaudet,
muotoutuu päivämme
yhdeksi pimeäksi vyyhdiksi.


Älä sano minulle,
Nyt on mentävä.
Sillä juuri äsken 
sinä vasta tulit.


Kättelen eilisen.
Toivotan osaksi
muistojen ketjuun.
Kaukaiseksi haaveeksi.
Eletyksi unelmaksi,.
Osaksi
mennyttä aikaa.
Huomisessa loistaa
toiveiden tulet.
Unenomainen
odotus.
Sinä kerroit,
miten tähdet tuikkivat
taivaalla.
Lumi leijailee
hentona harsona
vasten mustaa maata.
Enkä minä kaikkea tätä
ole osannut huomata.
Silmät suljettuina
olen käynyt
läpi menneiden päivien.
Unelmoinut olemattomasta.
Haaveillut
saavuttamattomasta.
Eikä onneeni,
olis tarvinnut kuin
silmät avata.
Eilisen
minä kehystän
huoneentauluksi.
Ripustan menneisyyden
seinällesi roikkumaan.
Ettet sinä unohtaisi.
Sillä minä,
en unohda koskaan.
En sanoja,
joilla mieleni häväisit.
En tekoja,
joilla
kehoni raiskasit.
Enkä minä siltikään usko,
että katuisit.
Rakastatko
kylkeni naarmuille.
Rintani ruhjeille.
Olkapääni kipeille
mustelmille.
Rakastatko,
etten enää rakkautta
muualta pyydä.
Rienaajat riekkuvat
ikkunan takana.
Soittavat luisevat sormet
kelloa ovellani.
En minä
niille avaa.
Seinänraossa rouskuttaa
hiiri.
Sinä peität silmäni
kämmensyrjällä.
Enkä minä sittenkään
rakkautesi jäljiltä
saa unta.