Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2014.
Kelmeä kuu
Nauraa kumeaa nauruaan.
Minulle
Se piruilee.
Makea on metesi
Sirisi herhiläinen.

Heristi siroja siipiään
Kellisti vienosti päätään.

Vietteli itselleen
Urheimman työläisen.
Paritteluun parhaan.

Otti sen minkä tarvitsi.
Kaikki muu oli vain harhaa.
Lempi kuningattarenhan
on vain lainaa.

Voi tuota höynäytettyä
työläis parkaa.
Yksinäisyyden kahleet
Helisee hiljaa kumisten
näiden seinien sisällä.

Sydänverellä on maalattu
rapistuneet ikkunanpokat.
Tuhrittu ikuisuuksien
Takaa kumpuavan
Loitsun sanoilla.

Räystäällä roikkuu räkätti.
Kiikkuu ylösalaisin rännin reunalla
Mato suussaan.

Sinä hetkenä
Kohtaa hämärtyvän illan hiljaisuudessa
Kahden yksinäisen katseet.

Jostain kaukaa kuuluu junan vihellys.
Ja hetki on poissa.
Minun puutarhani 
kasvaa sammalta.
Metsän varjossa.
Hitaasti uinuu
Ikiuntaan.
Sinä tulit,
otit ja omistit.

Työnsit kuuman sauvasi minuun.
Keinutit hekuman ulapalle ja
nostit hyökysi harjalla uuteen aamuun.

Miten kauan olinkaan ollut kosketusta ilman.
Tiedäthän
Siitä kaikesta on kokonainen elämä.

Tässä hetkessä
Olin vain sinun.
Kuin neitsytmorsian.

Miten kiihkeästi minua silloin rakastit.
Niin monta vuotta
Olen itseäni syyttänyt.
Pakottanut muistamaan.
Etten unohtaisi.

Kieltänyt itseltäni elämän.
Elämän,
jota en ansaitse.

Sisällä on tuska
ja ikävä.
Kyynelet silmissä
vielä vuosienkin jälkeen.

Minun piti mennä
Mutta sinä menitkin.

Kahdesti sinä annoit
minulle elämän.
Jota en vaan
Osaa elää.
Olen eteisessä.
Melkein käännyn.
Sulkisinko vielä takanani ovenkin.

Missä on kirjoitettu,
että tämä elämä
kulkee näin.

Minulla on väärä
käsikirjoitus.

En vain muista mihin
oikean kadotin.

Himo ja rakkaus

Himo,
joka mielemme valtaa.
Ei se koskaan
päästä helpolla.

Rakkaus ja himo
kulkevat niin kaukana toisistaan.
Vaikka epätoivon hetkellä
sekoitamme ne kaksi toisiinsa.

Kuin
aurinko ja kuu
ovat nuo kaksi

Kumpaakin tarvitsemme,
kaipaamme,
Tasapuolisesti.

Ei riitä toinen yksistään.
Ilman toista on elämä vajaa.
Minulla on verkkosukat
Ja sukkanauhaliivit tungettuina
Kaapin perimmäiseen nurkkaan.

Minun syntinen
Menneisyyteni kääntää
välillä avainta salaa
Lukitun kaapin avaimenreiässä.

Hypistelen pitsisiä unelmia
Ja silittelen silkin viileyttä
Nuuhkin itseeni hepenistä
Väreilevää kiimaa.

Sinä olit minun
Tuhannen ja Yhden Yön tarinani.
Joka kerta uusi seikkailu.

Kunnes
Lähdin väärän kalifin matkaan.
Olen suljettu kirja
Vailla lukijaa.

Unohdettu nalle
Resuinen, silmäpuoli.
Ilman käsiä
Vintin uumenissa.

Sateessa retuutettu
Pyykkinarulla kuivattu
Auringon haalistama.

Huuleni ovat sinetöineet
Kaikki ne vuodet
Jotka rakastin.

Vuodet, joina ilo kuoli minusta
Elämä virtasi ulos elottomana sormenpäistä.

Sen sanoi ystävä
Tunnusti vasta aikojen päästä.
Ei uskaltanut ennen
Pelkäsi lyödä lyötyä.

Ei osannut aavistaa
Ei edes se läheisin.
Ei tiedä kaikki vieläkään.

Olen suljettu kirja
Sivut täynnä sanoja
Kuka kirjani avata uskaltaa.
Minun silmäni nauravat.
Kujeilevat kilpaa
Auringon kanssa.
Tummana väreilevien
Ripsien varjossa.

Silmäni
Nauravat iloisesti helskyen
Samaan tahtiin
-Kiivaana sykkivän
Sydämen rytmiin.

Silmäluomien takana
On toinen maailma.
Todellinen.

Verkkokalvolle piirtyy
Vanat kyynelistä.

Sanon.
-Silmääni meni roska.

Elän epätodellista elämää
Epätodellisena ihmisenä
Epätodellisten tunteiden peittämänä.
Olen rakastanut
Ilman rakkautta.
Hyväillyt sanoilla
Ilman tunteita.

Itkenyt yksin pimeässä.
Odottanut huomista helpompaa.

Joskus tuntuu, ettei mikään riitä.
Ei tule päivää seuraavaa.

Olen sielusta asti tyhjä.
Ilman elämää oikeaa.
Tänään jääkiteet
iskevät ovella vastaan.

Levittäytyvät
ympäriinsä peittävänä pilvenä.

Kirpeys tarttuu sieraimiin,
Tunkee raajansa sisään.
Ulottuu pitkälle
Tavoittaen herkeämättä läpättävän
Sydämeni,

Valelee sen lopulta
Umpijäähän.

Tämä pakkanen
Velloo holtittomasti
Ympärillämme
Tekee meistä
Hitaasti eteenpäin
Vaeltavia
Zombeja

Vailla oikeita ajatuksia.
Ei minusta ole
Lurittelemaan rakkaudesta.

Ei lausumaan sanoja
Onnesta.

Sieluni on peitetty ikiroutaan.
Haudattu helvetin tulen
Saattelemana iäisyyteen.

Joskus
Olin puettuna kedon kukkasiin.
Läikehdin loisteena kuun siltaa.

Olin naiivi kaikilla aisteilla.
Tänään pelkästään pelkkää pintaa.
Kieroon kasvanut varjo.
Kääntää katseen oleellisesta.

Valheet verkkokalvoilla
Estävät näkemästä todellisuutta.

Apinanraivo piilossa puseron alla
Iskee päätä seinään
Kun katseet on kohdistettu muualle.

Kiire joka askelen jäljessä
Työntää kylmiä käsiään
Housunkauluksesta sisään.

Joku supattaa korvaan
Tuhmia sanoja.

Enkä minä välitä.

Olen sisältä tyhjä.
Pelkkä ihmisen irvikuva
Vailla yhtään inhimillisyyttä.
Elämä on valhetta.
Esirippuja
Esirippujen jälkeen.

Alkuja ja loppuja. 
Keskinkertaisia kertomuksia.

Yhdellä jalalla.
Hypin kulisseista
kulisseihin.

Esitän urheaa
Tavoitellen jatkumoa
Kuljettamaan minua
seuraavaan hetkeen.

Sitten sammuu valot.
Esirippu ei nousekaan.

Valheista suurin
Olen itse.
Keimaileva kieroilija.
Petollisuuden perikuva.

On aika astua näyttämöltä

Tänään ei kuulu ablodit
Vain kumeaa kopinaa.

Se on omatunto joka kolkuttaa
Luulin jo,
ettei minulla enää sitä olisi.

Olenko nyt vanha, kun lapset ovat lentäneet pesästä?
Ja tykkään istua iltaisin nojatuoliin, kutomaan sukkaa?

Kun selkään sattuu ja jalkoja kivistää?
Kun reidessä on suonikohju ja
Allit alkavaat roikkua käsivarsissa?

Tai ainakin puoliksi vanha?

Koska naistenlehti ilmoittaa 
Että tämä on juuri se ikä,
jolloin pitää aloittaa ikäihmisen naamarasvan levittely.
Huomenna kun aloittaminen voi olla liian myöhäistä.

Tai kun huomaan haaveilevani lastenlapsista.
Tai ostan minihameen sijasta maximekon

Ei.
Minä en ole vanha.

Olen puoliksi nuori.
Sanokoon naistenlehdet mitä tahansa.





Minuuteni ääriviivat
On piirretty
Kalkkeripaperilla
Vanhaan ruutuvihkoon.

Sivut niitattu
Jo vuosia sitten
Yhteen.

Riekaleiksi revit
Entisen minäni.
Raastoit varjonikin
Irti minusta.

Tahdoit tahdottoman
Marionetin.
Sellaiseksi minut rakensit.

Karkasin tuulen matkaan.
Vaikka naruistani vielä vetelit.
Lipusin pilvenhattaralla
Josta sateena
Maahan rapisin.

Olen tässä tänään.
Mutten tiedä missä huomenna.

Taivas itkee

Taivas itkee
Sylkee suuret pisarat
Häpeämättömänä niskaan.

Minä kumarran sille
Käärin selkärankani mutkalle.

Poljen saappaani liejuun
Ja annan pisaroiden valua
alas otsalta
Nenänvartta kielelle.

Eivät ne ole suolaisia.

Kosminen yhteys

Odotan…vaikka en tiedä mitä. 
Tunnen poltteen sisälläni. Kuumemman kuin kesän auringon. Polttavamman kuin rannan nuotion. Odotan ja hehkun.
Tunnen poskien poltteen, rosoisen punan. Kosteat huuleni avoimina. 
Olen avannut oven käytävään. Kutsuvana se huutaa jokaista ohikulkijaa astumaan sisään. Heitäkö odotan?  En tiedä. 
Äkkiä jokin ottaa minut valtaansa. 
Valittaen se laskeutuu päälleni. Alistaa minut alleen, tehden minut tahdottomaksi omasta ruumiistani. 
Annan sen kaiken vain tapahtua. Toivoen,  että se ottaisi minut kokonaan. Avaisi minut kuin lehden, joka aamulla luetaan. Avaisi kuin kypsän hedelmän, joka on valmis poimittavaksi.
Olen valmiina sille. 
Nyt tiedän. Tiedän mitä odotin.
Nyt ymmärrän mitä ilman olen ollut.
Tiedän mitä olen kaivannut. Odottanut kaikki nämä hetket.
Olen avoinna. Valmiina kaikelle, minkä tiedän tapahtuvaksi.
Ja jokin minussa syntyy uudelleen. Päättynyt odotus sytyttää kiihkon silmiini.