Sinä vertasit minua Pedon merkkiin. Silmät kuin karitsan Viattomat ja avuttomat. Sarvet otsalla. Sylkien tulta, kuin lohikäärme. Sanani täynnä pieniä ihmeitä. Niillä kiedoin sinut pikkusormen ympäri. Sinä vertasit minua Pedon merkkiin. Työnsit tikarin rintaani Valutit elämän minusta Etkä ymmärtänyt, ettei se sammuta petoa minusta. Ei ravista irti Pedon merkkiä otsalta.

Heikkous on synti. Vahvuus julistaa paremmuuttaan. Se ei tee sitä ajattelemattomuuttaan. Kylmän laskelmoivin sanakääntein tekee itsestään statuksen. Värisee kielet kitaran Kuin haavanlehdet syksyisessä puussa. Kaihoisasti kaikuu syntinen laulu, sormilla hennon soittajan. Ei kauaksi kanna laulun kaihoisa kutsu Mut vahvuuden silti se tavoittaa. Värisee kielet kitaran Kaihoisasti kaikuu syntinen laulu ja uhmakkaan vahvuuden lumoaa. Onko lopulta parhaista parhain, hän joka paremmuuttaan uhoaa?

Yksinäisyys viskoo  vihkivettä. Pirskottaa luisevin sormin. Kerii aidaksi piikkilankaa. Aitaan ei jää porttia. Nokkoset kasvaa maaperästä itsestään. Poltinkarvat irvistää kuin pikkupirut manalan portilla. Öinen taivas on musta. Katuvalot taittuu metsänreunaan. Kaataa puiden varjot päälleni. Ihmissusi minussa taistelee eloon jäädäkseen. Vihkivesi valuu takin kaulukselta Niska on hikinen ja märkä.

Jos olisin puro viettelevän helmeilevä, joka tuulessa liplattaa. Antautuisitko virtani vietäväksi, pisaroitteni hyväiltäväksi. Antaisitko johdattaa kohti tuntematonta, auringon läikkyessä kultaisena pinnallani. Antaisitko tuudittaa lempeästi heinäsirkkojen sirittäessä minua reunustavalla heinikolla. Uskaltaisitko heittäytyä matkaani ja olla hetken juopunut vain minusta, joka kiihkeästi, villinä ja vapaana sinulle solisen.

Maailma on täynnä sanoja. Täynnä runon aiheita Mielettömiä aihioita Puolivalmiita. Kesken eräisiä. Raakileita. Kokonaisia tarinoita, elämiä tarinoiden sisällä. Loppusointuja Väreitä Tunteita ja tuntemuksia. Enkä minä tavoita niistä yhtäkään. En osaa yhdistää Kirjoittaa Tuntea niitä syviä tunteita Joita tarvitsen. En pääse sisälle yhteenkään tarinaan. Minun runoni ilman loppusoituja Jäi syntymättä. Sanat eivät päässeet paperille asti. Työnnettiin laatikon perälle Odottamaan uutta aamua Uutta mahdollisuutta syntyä tähän maailmaan.

Aina välillä aivotoiminta heittää häränpyllyä. Silmät pyörii päässä ja nesteet kulkee väärään suuntaan. Tekee mieli raapia päätä. Ropsuttaa selkää. Nostaa jalat  pöydälle ja syleksiä kattoon. Laulaa luikauttaa muutama hävytön laulu. Joku niistä, jotka isä opetti. Ei ole kuultavaksi kaikkien korville. Siinä on kuuntelijankin raksuteltava hitaasti raiteita ylämäkeen. Ei sovi heikkohermoisille, eikä heinähatuille. Mutta minä laulan. Laulan, vaikkei ääntä olekaan. Isä sanoi, ettei ymmärrä, miksei minulla ääntä löydy. Ei, vaikka hän laulaa niin hienosti. Äiti siihen totesi, että äänellään se variskin kraakkuu. Ja minähän jatkoin kraakkumista. Ja jatkan edelleen. Aina silloin kun  aivotoiminta heittää häränpyllyä, silmät pyörivät ja nesteet kulkee  väärään suuntaan.

Jos kuihtuisin vähän. Kastelisitko minut vedellä, jossa on Substralia. Vai olisko se maa josta kasvoin tähän, johon juurruin niin, etten muusta tiedä. Muuttaisitko sen uuteen. Hellästi minut siihen asettelisit. Peittelisit juuret, tukisit varren ja puhuisit hellästi. Vai olisinko sinulle kuollut. Nyhtäisit maasta ja heittäisit roskiin vaikka juuresta versoni huutaa vettä. Jos kuihtuisin vähän. Päättyisikö kaikki tähän.

Minua pelottaa Ihmiselämän rajallisuus. Etten ennen sen loppua, ehdi ymmärtämään omani tarkoitusta. Miten joudun huomaamaan käyttäneeni kaiken tarpeellisen jonnin joutavaan. Että sen sijaan, kun keräsin tarpeetonta, haalin merkityksetöntä, olisi pitänyt elää. Minua pelottaa, jos en edes sinä hetkenä, kun elämä on päätepysäkillään, ymmärrä eläneeni.

Miten surullista on huomata, että elämän  arvon  monasti huomaa vasta, kun käy lähellä sen loppua.

Väreilevä huomen astuu eilispäivän ovesta. Napsauttaa koroilla kynnystä, katseen kiertäessä hitaasti kaukaisuudessa. Kuin rohkaisuksi hipaisee sormenpäillä pölyä karmin päältä. Piirtää puumerkkinsä eilisen ja huomisen rajapintaan. Se viivyttelee hetken oviaukossa, tunnustellen eilisen hyväilyjä ihollaan. Ja pienen hetken eilinen ja huomen ovat yhtä. Erkaantuakseen jälleen yhtä pehmeästi kuin yhtyivätkin.

Jos kirjoittaisin muistelmat. Panot ja otot riveillä allekkain. Kuin vanhanaikainen pankkikirja. Kuin puhelinluettelo täynnä "nimi on muutettu tunnistus syistä"- nimiä. Jokaisen vieressä arvokkaasti tittelit, kuin ennen vanhaan. Jos kirjoittaisin muistelmat. Olisko menneisyys haudattu ja sielu puhdas kuin juhannussaunassa koivuvihdalla puhtaaksi vihdottu neitsytmorsian. Vai olisko edessä häpeäpaalu tai kivittäminen kuin antiikin kreikassa muinoin. Ehkä en kirjoita muistelmia. Sillä jos olisin mies. Jokainen akti olisi tuonut minulle sulan hattuun. Naisen osana vain halveksinta - Tuo on se huono nainen.

Rajaviiva piirretty  parivuoteen lakanaan. Näkymätön muste pysyy pesusta pesuun. Minun puoli. Sinun puoli. Kaksi erillistä yksikköä hengittää samaa ilmaa. Sydämet keritty piikkilanka-aitaan. Sanat suljettu ruosteiseen kassakaappiin. Avain unohtunut käsistä matkan varrelle. Vierinyt lattialankkujen välistä rossipohjaan. Tai ryöminyt nurkasta pinkopahvin taakse uinumaan ikiunta. Yksinäiset vuodet kiinni ihoni pintaan kasvaneet. Juuret työntyneet lujasti mielihyväkeskukseen syöden pohjan tunteilta. Rikkinäisyys ihmisenä täyttyy illuusiolla. Aviovuoteen yksinäisyys vyöryy merenä ylitse. Kuljettaa aallokossa kuin haparoivaa haahkanpoikaa kohti ulappaa. Lakanan rajaviiva värjää patjan, tuhrii lattiankin allaan. On ostettava kaksi erillistä sänkyä. Kuljetettava muuttoautolla eri osoitteisiin. Ehkä haahkanpoikanenkin oppii vielä lentämään.

Kurtisaani Ilman rakkautta rakastaa. Salaperäisyyden verhoon itsensä verhoaa. Yltäkylläisyyden lahjaa ja palvontaa vain odottaa. Sen tietää, ei kenties koskaan oikeasti saa rakastaa. Kehonsa heille hän yksin ojentaa. Ei sisintään avaa ei kellekään. Kiihkoa tuntee, ei enempää. Hän edessä miesten ei milloinkaan, alaston voi olla vartaloaan enempää. Hän älyllään miehet lumoaa. Silti kurtisaani itsestään paljastaa vain pintaa, ei syvempää. Liehittelyn jalo taito ja aistillisuus aito. Hän niillä hallitsee. Paulaoihinsa kietoo. tuo paheellinen kurtisaani Kiihottava, kaunis nainen. Ehkä joskus silti oikeasti hänkin vielä osaa rakastaa.

Sen pienen tytön  pienet kädet. Oli nyrkissä puristettuina tiukkaan. Nyrkin sisällä kokonainen elämä. Kerittynä kerälle elämän langat, paksut ja ohuet. Haaveet ja unelmat, eletyt ja tulevat. Satujen maailma sormien lomassa. Piilossa. Ettei vaan valuisi hukkaan. Sen pienen tytön pienet jalat. Keikkuivat hameen helman alta. Oli lakerikengät ja pitsisukat helmiä siellä sun täällä. Niillä hän tahtoisi elämän tiellä tanssia, tai onnesta nauraa. Kulkea niinkuin keijukainen Liidellä huolia vailla. Sen pienen tytön pieni sydän. Niin rakkautta kaipaa. Sen onnen tunteen sydämeensä jos jostain löytää saisi. Vaan pienen tytön pieni maailma on rakkautta vailla. Hän haaveissaan vain on onnellinen. Muuten onni on hänelle lainaa.

Minä kadehdin kauniita kasvoja. Suuria kirkkaita silmiä. Hymyä, joka  leviää korviin asti. Tahtoisin kapean uuman. Kuin tiimalasi, jossa hiekka valuu  ajan alusta loppuun. Gasellimaiset jalat. Solakat,  kuin edelliskesän vesakko. Nuoret ja notkeat. Hiukset kuin  auringonkehrä. Seppele kasvojen ääriviivoille punottu. Mutta korvissa kaikuu sanat kaukaisuudesta. - Hyi, miten ruma tyttö! Sylkäisty ilmaan kuin myrkkynuoli, joka lentää pysähtymättä läpi vuosikymmenten. Halkoen itseluottamuksen pieniin riisteisiin. Kuin huonosti halkaistun halon. Peilistä katsoo ruma tyttö.

Yksinäisyys on mustekala. Ulottaa pitkät lonkeronsa syvälle sisimpään. Käärii rullalle  Tekee uhristaan kevätkääryleen. Ruiskuttaa musteensa Piilottaa sen alle näkymättömiin. Sieltä on vaikea nähdä edes itseään. Yksinäisyys on kuin mustekala Tukehduttaa alleen.

Puolivillaiset lupaukset. Turhanpäiväiset sanat. Niillä kiedot tiukasti itseesi. Korea ulkokuori Teennäinen sydämellisyys. Olet sisältä silkkaa silkkoa. Silität päätä sanoillasi. Olet empaattinen kaikesta. Kiemurtelet lähelle katalasti. Miten vaikea on enää irrottautua. Liero. Tyhjyys ympärillä Kaipaa kiihkeästi jonkun täyttämään tilansa. Sinä olet mestari siihen. Valut liukkaana olomuodosta toiseen. Pehmeä muuttuu kovaksi. Härmistyy. Vääriä lauseita on vaikea ravistella irti iholta. Katteettomia lupauksia kohdata päivän valossa. Silti aina on toivoa.

Kuunsirppi epätoivoisesti yrittää pilkistää tihrusateen valelemalta taivaalta. Metsänreunan pitkäsormiset kuuset tavoittelevat yläoksillaan kohti korkeuksia. Eivät tavoita kuuta. Jossain vislaa hennosti junan pilli. Vanhan ratapihan kolke koskee ujelluksena korviin, junan lipuessa liian lujaa ohitse aution asemarakennuksen. Aseman kello kilkuttaa Vaikka asema on seissyt tyhjillään viimeiset vuosikymmenet, Aseman ovi on kutsuvasti auki. ränsistynyt räystäs roikottaa edellisvuotista pääskynpesää. Kuistille vie leveät portaat. Kuluneet kovasta käytöstä. Lahonneet jäätyään käyttämättä. Portaiden alla kiiluu viekkaina Puolentusinan verran silmäpareja. Juna on mennyt. Ohittanut aution aseman. Kuunsirpistä ei näy enää varjoakaan. Portaiden alla kasvaa uusi elämä.

Sanoit,  että sanani tunnistaa. Lauseeni näyttävät minulta. Kirjoita. Yksinkertaista ja hio. Elä ja eläydy. Ja minähän elin. Yksinkertaistin sinut elämästäni. Nyt olen vapaa kirjoittamaan rönsyilevät lauseeni ilman syyllisyyttä niiden keskinkertaisuudesta.

Minä pieren parfyymipieruja Koska olen nainen. Hikoilen ruusuvettä Ja röyhtäilen rasvaisen ruoan jälkeen Pelkkää kielon tuoksua. Mutta sitten kun kiroilen. Kiroilen kuin mies. Siinä heikompi vapisee. Eikä silloin ole enää väliä tuoksuuko pieruni parfyymille Vai haiseeko ilmassa aito paska.

Me kaksi painautuneina toinen toistamme vasten. Edessämme koko öinen, sykkivä kaupunki. Tämä hotellihuone, kuin lämpöinen kohtu. Sulkee sisäänsä rakkautemme. Salaisen, kiihkeänä palavan rakkauden. Me kaksi painautuneina toinen toistamme vasten. Alasti Avoimen ikkunan ääressä. Vain toisillemme. Edessämme koko öinen, sykkivä kaupunki. Tuhansin loistavin valoin.

Minulla on piirrettynä Suomen kartta Vasempaan jalkaan. Nilkasta löytää Tulliniemen. Tuulen tuivertaman. Haaroittuneet pikkupurot vinksin vonksin Joka suuntaan. Siksak kuvio pohkeesta etureiteen. Ylöspäin jatkuu maantieverkosto. Pikkuteitä Valtateitä. Kaikki suloisena sekamelskana. Sikin sokin viskottuina miten sattuu. Kipeitäkin penteleet, suonikohjut. Nivusista löytyy Nuorgami. Nuorgamin jälkeen musta aukko.

Minä en oppinut koskaan tanssimaan. En pitämään  korkokenkää jalassa. En Juomaan shampanjaa kantalasista. Pahvimukista se maistui niin jumalattoman riettaalle. Kupli ja kutitti kitalakeen. Nousi kihisten päähän ja punastutti posket helakan punaisiksi. Kuumotti korvannipukoihin asti. Sillä lailla väreillen. En tohtinut opetella kylän pojille keimailemaan. Naapurikylän pojista puhumattakaan. Hävetti. Kun toisaalta salaa halutti. Vaan toiset ne oli, jotka viettelyn taidonkin taisi. Otti jos tahtoi. Valtaansa lumosi, pojan jos toisenkin. Silmänsä maalasi. Huulensa punasi. Vaan en minä. En edes harjoitella tainnut. Kehdannut. Olla nyt maalattu. Kuin riikinkukko. Minä jäin yksin. Kun en tohtinut olla kaksin. Tai vaikka edes sen hitusen verran Jos olisin ollut rohkeampi Vaikka vain yhdenkerran. Minä olin takahikiän sussu. En mikään joka pojan unelma tussu. Jos olisin edes oppinut tanssimaan. Ja juomaan shampanjaa Kantalasista.

Kohisee koski Ryöpsähtää vesi patsas. Mieleni liitelee pyörteiden päällä. Katse kuin lasittunut jää. Sanat on loppu. Lauseet tyhjää tarinaa. Millään ei liene tarkoitusta. Minut on rutisteltu kuiviin Kuin vanha tiskirätti. Haiseva, kauan käytetty. Viskattu kaiteelle kuivumaan. Alla kohisee koski. Jos vain pudottautuisin siihen.

Minä olen  pillerinpyörittäjä. Se on minun  elämäntehtäväni. Sinä sanoit, että tuoksun masikalle, omanankukille. Valehtelit perhana.

Olen papukaija. Toistellen kiltisti lauseitasi. Kuvittelen olevani  niin helvetin fiksu. Olen marakatti. Roikun sinussa kuin ikivihreässä liaanissa. Kuvittelen olevani niin helvetin omistautunut. Olen koira. Haukun jokaista joka uskaltautuu liian lähelle sinua. Kuvittelen olevani niin helvetin suojeleva. Olen kissa. Kehrään iltaisin lähelläsi Kyhnään näyttäen kaikille että olet minun. Kuvittelen olevani niin helvetin lähellä sisintäsi. Olen hylje Joka liikkuu kuin kala vedessä. Liukas liikkeinen mielistelijä. Kuvittelen olevani niin helvetin tarpeellinen sinulle. Mutta olenkin vain lapamato Joka imen sinusta kaiken voiman itseeni. Vahdin, vartioin ja kahlitsen. Ja olen niin helvetin rasittava Etten ole ansainnut sinua.

Katson sinua, makaat siinä kahlittuna letkuihin. Olet himpun vaille kahdeksankymmentä. Minä lapsenlapsesi, juuri kahdeksantoista täyttänyt. Tiedät, että aikasi on tullut, syöpä on vienyt voiton sinusta. Silti silmäsi loistavat, huulillasi kuultaa häivähdys hymystä. Sinä tartut minua kädestä. Kuiskaat; Menkää ja nauttikaa elämästä. Älkää surko minua, minäkin olen kerran ollut nuori. Sinä iltana, sinä astuit taivaan sillalle. Kohti tuntematonta tulevaisuutta. Minulle viimeiset sanasi, vielä 30:n vuoden jälkeenkin, ovat silta tulevaisuuteen.

Hän,  nainen, laittoi sen sinisillä lemmikeillä kirjaillun pellavaliinan  salin pyökkipöydälle. Sille hän kattoi parhaimmat kuppinsa lasivitriinikaapista. Astiasto on Arabian Myrnaa.  Hänellä on niitä kaksi tusinaa. Sitä samaa sarjaa, jota hänen äitinsäkin aikoinaan oli joka pyhäpäivä  kattanut salin pöydälle. Sitä samaa sarjaa, jota hän nuoruudessaan vihasi. Vihasi enemmän kuin oli edes aiheellista vihata. Sillä miksi vihata niin paljon jotain elotonta. Ei hän sitä enää itsekään ymmärtänyt. Mutta silloin, hän oli päättänyt,  että viimeinen asia, jota hänen tulevasta kodistaan löytyisi,  olisi Arabian Myrna. Mutta niin on murtunut päätös, joka sydämestä vannottin. Murtunut, niinkuin moni muukin asia elämän matkalla, ennen kuin tähän hetkeen on tultu. Miten monia päätöksiä onkaan hän joutunut pyörtämään. Miten monasti joutunut nöyrtymään. Niinkuin nytkin, kun o

Tahtoisin kirjoittaa Rakkaudesta Kauniita, pieniä sanoja. Sanoja Tunnetta tulvillaan. Onnesta. Kuin henkäyksestä tuulen. Suudelmin suljetuista Lauseista. Mutta sydämeni on kehystetty orjantappuralla. Piikit kasvaneet kiinni lihaani. Kynäni kirjoitaa vain ikävää. Piirtelee synkkiä sielunmaisemia valkoiselle pinnalle. Paperi täynnä kyyneliä. Liian monta vuotta olen karttanut elämää. En antanut itselleni lupaa rakastaa.

Sinun kanssasi näin helvetin esikartanot. Matkustin aikamatkaa Pelon ilmapiiristä Painajaismaahan. Heilutit peistäsi Kuin entisaikojen ritari. Et suojakseni, Neidonkunniaa puolustaaksesi. Vaan hallitaksesi. Tahdoit vain omistaa. Muurata linnanneidon Painajaisten torniin. Kiristää kahleet ranteisiini. Sitoa nilkoista häpeäpaaluun. Laskea minut ikuiseen yksinäisyyteen. En olisi kenenkään, Koska en ollut sinun.

Putosin Valheiden verkkoon. Karahdin karille. Heivasin itseni Kuivalle maalle. Ettei jalat kastuisi. Eikä totuus paljastuisi. Olin niin tyytyväinen itseeni. Omahyväinen. Halpa suttura. Sinä se Sammutit majakasta valon. Enkä itsekeskeisyydessäni Epäillyt mitään .

Tahdon olla Kevytkenkäinen. Takapuoli keinuen. Hameen helmat heiluen. Keveästi tuulessa Keinahdellen. Kiimaisia katseita keräillen. Naiseuteni kanssa pelaillen. Miesten kanssa keimaillen. Maireasti vietellen. Leikkiä leikkejä aikuisten lasten. Kuiskia kiihkeään Rintaansa vasten. Unohtaa huomenna Jatkaa taas matkaa. Pelata peliä Maisemaa vaihtaa.