Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2014.
Sinä vertasit minua
Pedon merkkiin.

Silmät kuin karitsan
Viattomat ja avuttomat.
Sarvet otsalla.
Sylkien tulta,
kuin lohikäärme.

Sanani täynnä
pieniä ihmeitä.
Niillä kiedoin sinut
pikkusormen ympäri.

Sinä vertasit minua
Pedon merkkiin.
Työnsit tikarin rintaani
Valutit elämän minusta
Etkä ymmärtänyt,
ettei se sammuta
petoa minusta.
Ei ravista irti
Pedon merkkiä otsalta.

Heikkous on synti.
Vahvuus julistaa
paremmuuttaan.

Se ei tee sitä
ajattelemattomuuttaan.
Kylmän laskelmoivin
sanakääntein
tekee itsestään
statuksen.

Värisee kielet kitaran
Kuin haavanlehdet
syksyisessä puussa.
Kaihoisasti kaikuu
syntinen laulu,
sormilla hennon soittajan.

Ei kauaksi kanna
laulun kaihoisa kutsu
Mut vahvuuden silti
se tavoittaa.

Värisee kielet kitaran
Kaihoisasti kaikuu
syntinen laulu
ja uhmakkaan
vahvuuden lumoaa.

Onko lopulta
parhaista parhain,
hän
joka paremmuuttaan uhoaa?
Yksinäisyys viskoo 
vihkivettä.
Pirskottaa luisevin sormin.

Kerii aidaksi
piikkilankaa.
Aitaan ei jää porttia.

Nokkoset kasvaa
maaperästä itsestään.
Poltinkarvat irvistää
kuin pikkupirut
manalan portilla.

Öinen taivas on musta.
Katuvalot taittuu metsänreunaan.
Kaataa puiden varjot päälleni.

Ihmissusi minussa taistelee
eloon jäädäkseen.

Vihkivesi valuu takin kaulukselta
Niska on hikinen ja märkä.
Jos olisin puro
viettelevän helmeilevä,
joka tuulessa liplattaa.

Antautuisitko virtani vietäväksi,
pisaroitteni hyväiltäväksi.

Antaisitko johdattaa
kohti tuntematonta,
auringon läikkyessä
kultaisena pinnallani.

Antaisitko tuudittaa lempeästi
heinäsirkkojen sirittäessä
minua reunustavalla
heinikolla.

Uskaltaisitko heittäytyä
matkaani
ja olla hetken juopunut
vain minusta,
joka kiihkeästi,
villinä ja vapaana
sinulle solisen.
Maailma on täynnä
sanoja.

Täynnä runon aiheita
Mielettömiä aihioita
Puolivalmiita.
Kesken eräisiä.

Raakileita.
Kokonaisia tarinoita,
elämiä tarinoiden sisällä.

Loppusointuja
Väreitä
Tunteita ja tuntemuksia.

Enkä minä tavoita niistä yhtäkään.

En osaa yhdistää
Kirjoittaa
Tuntea niitä syviä tunteita
Joita tarvitsen.
En pääse sisälle
yhteenkään tarinaan.

Minun runoni ilman loppusoituja
Jäi syntymättä.
Sanat eivät päässeet
paperille asti.
Työnnettiin laatikon perälle
Odottamaan uutta aamua
Uutta mahdollisuutta syntyä
tähän maailmaan.


Aina välillä
aivotoiminta heittää
häränpyllyä.
Silmät pyörii päässä
ja nesteet kulkee
väärään suuntaan.

Tekee mieli
raapia päätä.
Ropsuttaa selkää.
Nostaa jalat 
pöydälle
ja syleksiä kattoon.

Laulaa luikauttaa
muutama hävytön laulu.
Joku niistä, jotka
isä opetti.

Ei ole kuultavaksi
kaikkien korville.
Siinä on kuuntelijankin
raksuteltava
hitaasti raiteita ylämäkeen.
Ei sovi heikkohermoisille,
eikä heinähatuille.

Mutta minä laulan.
Laulan, vaikkei ääntä olekaan.
Isä sanoi, ettei ymmärrä,
miksei minulla ääntä löydy.
Ei, vaikka hän laulaa niin hienosti.
Äiti siihen totesi, että
äänellään se variskin kraakkuu.
Ja minähän jatkoin kraakkumista.

Ja jatkan edelleen.
Aina silloin kun 
aivotoiminta heittää
häränpyllyä,
silmät pyörivät ja
nesteet kulkee 
väärään suuntaan.


Jos kuihtuisin vähän.
Kastelisitko minut vedellä,
jossa on Substralia.

Vai olisko se maa
josta kasvoin tähän,
johon juurruin niin,
etten muusta tiedä.
Muuttaisitko sen uuteen.

Hellästi minut siihen asettelisit.
Peittelisit juuret,
tukisit varren ja
puhuisit hellästi.

Vai olisinko sinulle kuollut.
Nyhtäisit maasta ja
heittäisit roskiin
vaikka juuresta versoni
huutaa vettä.

Jos kuihtuisin vähän.
Päättyisikö kaikki tähän.
Minua pelottaa
Ihmiselämän rajallisuus.

Etten ennen sen loppua,
ehdi ymmärtämään
omani tarkoitusta.

Miten joudun huomaamaan
käyttäneeni kaiken
tarpeellisen
jonnin joutavaan.

Että sen sijaan,
kun keräsin tarpeetonta,
haalin merkityksetöntä,
olisi pitänyt elää.

Minua pelottaa,
jos en edes sinä hetkenä,
kun elämä on päätepysäkillään,
ymmärrä eläneeni.
Miten surullista
on huomata,
että elämän 
arvon 
monasti huomaa vasta,
kun käy lähellä
sen loppua.
Väreilevä huomen
astuu eilispäivän ovesta.
Napsauttaa koroilla
kynnystä,
katseen kiertäessä
hitaasti kaukaisuudessa.

Kuin rohkaisuksi
hipaisee sormenpäillä
pölyä karmin päältä.
Piirtää puumerkkinsä
eilisen ja huomisen
rajapintaan.

Se viivyttelee
hetken oviaukossa,
tunnustellen
eilisen hyväilyjä
ihollaan.

Ja pienen hetken
eilinen ja huomen
ovat yhtä.
Erkaantuakseen jälleen
yhtä pehmeästi
kuin yhtyivätkin.
Jos kirjoittaisin muistelmat.

Panot ja otot
riveillä allekkain.
Kuin vanhanaikainen
pankkikirja.

Kuin puhelinluettelo täynnä
"nimi on muutettu
tunnistus syistä"- nimiä.
Jokaisen vieressä arvokkaasti
tittelit,
kuin ennen vanhaan.

Jos kirjoittaisin muistelmat.
Olisko menneisyys haudattu
ja sielu puhdas kuin
juhannussaunassa
koivuvihdalla puhtaaksi
vihdottu neitsytmorsian.

Vai olisko edessä
häpeäpaalu tai
kivittäminen kuin
antiikin kreikassa muinoin.

Ehkä en kirjoita muistelmia.
Sillä jos olisin mies.
Jokainen akti olisi tuonut
minulle sulan hattuun.
Naisen osana vain
halveksinta
- Tuo on se huono nainen.


Rajaviiva piirretty 
parivuoteen lakanaan.
Näkymätön muste pysyy
pesusta pesuun.

Minun puoli.
Sinun puoli.
Kaksi erillistä yksikköä
hengittää samaa ilmaa.

Sydämet keritty
piikkilanka-aitaan.
Sanat suljettu
ruosteiseen kassakaappiin.

Avain unohtunut käsistä
matkan varrelle.
Vierinyt lattialankkujen välistä
rossipohjaan.
Tai ryöminyt nurkasta
pinkopahvin taakse
uinumaan ikiunta.

Yksinäiset vuodet
kiinni ihoni pintaan kasvaneet.
Juuret työntyneet lujasti
mielihyväkeskukseen
syöden pohjan tunteilta.
Rikkinäisyys ihmisenä
täyttyy illuusiolla.

Aviovuoteen yksinäisyys
vyöryy merenä ylitse.
Kuljettaa aallokossa
kuin haparoivaa
haahkanpoikaa
kohti ulappaa.

Lakanan rajaviiva
värjää patjan,
tuhrii lattiankin allaan.

On ostettava kaksi
erillistä sänkyä.
Kuljetettava muuttoautolla
eri osoitteisiin.
Ehkä haahkanpoikanenkin
oppii vielä lentämään.


Kurtisaani

Kurtisaani
Ilman rakkautta rakastaa.

Salaperäisyyden verhoon
itsensä verhoaa.

Yltäkylläisyyden lahjaa
ja palvontaa vain odottaa.
Sen tietää,
ei kenties koskaan oikeasti
saa rakastaa.

Kehonsa heille hän
yksin ojentaa.
Ei sisintään avaa
ei kellekään.
Kiihkoa tuntee,
ei enempää.

Hän edessä miesten
ei milloinkaan, alaston
voi olla vartaloaan enempää.

Hän älyllään miehet
lumoaa.
Silti kurtisaani
itsestään paljastaa
vain pintaa, ei syvempää.

Liehittelyn jalo taito
ja aistillisuus aito.
Hän niillä hallitsee.

Paulaoihinsa kietoo.
tuo paheellinen kurtisaani
Kiihottava, kaunis nainen.

Ehkä joskus silti oikeasti
hänkin vielä osaa rakastaa.
Sen pienen tytön 
pienet kädet.
Oli nyrkissä puristettuina tiukkaan.

Nyrkin sisällä kokonainen elämä.
Kerittynä kerälle
elämän langat,
paksut ja ohuet.
Haaveet ja unelmat,
eletyt ja tulevat.

Satujen maailma
sormien lomassa.
Piilossa.
Ettei vaan valuisi hukkaan.

Sen pienen tytön
pienet jalat.
Keikkuivat hameen helman alta.

Oli lakerikengät ja pitsisukat
helmiä siellä sun täällä.
Niillä hän tahtoisi elämän tiellä
tanssia,
tai onnesta nauraa.

Kulkea niinkuin keijukainen
Liidellä huolia vailla.

Sen pienen tytön
pieni sydän.
Niin rakkautta kaipaa.

Sen onnen tunteen sydämeensä
jos jostain löytää saisi.

Vaan pienen tytön
pieni maailma
on rakkautta vailla.
Hän haaveissaan vain on onnellinen.
Muuten onni on hänelle lainaa.


Minä kadehdin
kauniita kasvoja.
Suuria kirkkaita
silmiä.
Hymyä, joka 
leviää korviin asti.

Tahtoisin kapean uuman.
Kuin tiimalasi,
jossa hiekka valuu 
ajan alusta loppuun.

Gasellimaiset jalat.
Solakat, 
kuin edelliskesän vesakko.
Nuoret ja notkeat.

Hiukset kuin 
auringonkehrä.
Seppele kasvojen ääriviivoille
punottu.

Mutta korvissa kaikuu
sanat kaukaisuudesta.
- Hyi, miten ruma tyttö!
Sylkäisty ilmaan kuin
myrkkynuoli,
joka lentää pysähtymättä
läpi vuosikymmenten.

Halkoen itseluottamuksen
pieniin riisteisiin.
Kuin huonosti halkaistun halon.

Peilistä katsoo ruma tyttö.
Yksinäisyys on mustekala.
Ulottaa pitkät lonkeronsa
syvälle sisimpään.
Käärii rullalle 
Tekee uhristaan kevätkääryleen.

Ruiskuttaa musteensa
Piilottaa sen alle näkymättömiin.
Sieltä on vaikea nähdä
edes itseään.

Yksinäisyys on kuin mustekala
Tukehduttaa alleen.
Puolivillaiset lupaukset.
Turhanpäiväiset sanat.
Niillä kiedot tiukasti itseesi.

Korea ulkokuori
Teennäinen sydämellisyys.
Olet sisältä silkkaa silkkoa.

Silität päätä sanoillasi.
Olet empaattinen kaikesta.
Kiemurtelet lähelle katalasti.
Miten vaikea on enää irrottautua.
Liero.

Tyhjyys ympärillä
Kaipaa kiihkeästi jonkun täyttämään tilansa.
Sinä olet mestari siihen.
Valut liukkaana olomuodosta toiseen.

Pehmeä muuttuu kovaksi.
Härmistyy.

Vääriä lauseita on vaikea
ravistella irti iholta.
Katteettomia lupauksia
kohdata
päivän valossa.

Silti aina on toivoa.
Kuunsirppi epätoivoisesti
yrittää pilkistää tihrusateen
valelemalta taivaalta.

Metsänreunan pitkäsormiset
kuuset tavoittelevat yläoksillaan
kohti korkeuksia.
Eivät tavoita kuuta.

Jossain vislaa hennosti
junan pilli.
Vanhan ratapihan kolke
koskee ujelluksena korviin,
junan lipuessa liian lujaa
ohitse aution asemarakennuksen.

Aseman kello kilkuttaa
Vaikka asema on seissyt tyhjillään
viimeiset vuosikymmenet,

Aseman ovi on kutsuvasti auki.
ränsistynyt räystäs roikottaa
edellisvuotista pääskynpesää.
Kuistille vie leveät portaat.
Kuluneet kovasta käytöstä.
Lahonneet jäätyään käyttämättä.

Portaiden alla kiiluu viekkaina
Puolentusinan verran silmäpareja.

Juna on mennyt.
Ohittanut aution aseman.
Kuunsirpistä ei näy enää
varjoakaan.

Portaiden alla kasvaa uusi elämä.


Sanoit, 
että sanani tunnistaa.
Lauseeni näyttävät minulta.

Kirjoita.
Yksinkertaista ja hio.
Elä ja eläydy.

Ja minähän elin.
Yksinkertaistin sinut
elämästäni.

Nyt olen vapaa
kirjoittamaan
rönsyilevät lauseeni
ilman syyllisyyttä
niiden keskinkertaisuudesta.
Minä pieren
parfyymipieruja
Koska olen nainen.

Hikoilen ruusuvettä
Ja röyhtäilen
rasvaisen ruoan jälkeen
Pelkkää kielon tuoksua.

Mutta sitten kun kiroilen.
Kiroilen kuin mies.

Siinä heikompi vapisee.

Eikä silloin ole enää väliä
tuoksuuko pieruni parfyymille
Vai haiseeko ilmassa aito paska.

Tuhannet valot

Me kaksi
painautuneina
toinen toistamme vasten.

Edessämme
koko öinen, sykkivä kaupunki.

Tämä hotellihuone,
kuin lämpöinen kohtu.
Sulkee sisäänsä rakkautemme.
Salaisen,
kiihkeänä palavan rakkauden.

Me kaksi
painautuneina
toinen toistamme vasten.
Alasti
Avoimen
ikkunan ääressä.
Vain toisillemme.

Edessämme
koko öinen, sykkivä kaupunki.
Tuhansin loistavin valoin.
Minulla on piirrettynä
Suomen kartta
Vasempaan jalkaan.

Nilkasta löytää
Tulliniemen.
Tuulen tuivertaman.

Haaroittuneet pikkupurot
vinksin vonksin
Joka suuntaan.
Siksak kuvio pohkeesta
etureiteen.

Ylöspäin jatkuu maantieverkosto.
Pikkuteitä
Valtateitä.
Kaikki suloisena sekamelskana.
Sikin sokin viskottuina
miten sattuu.
Kipeitäkin penteleet, suonikohjut.

Nivusista löytyy Nuorgami.
Nuorgamin jälkeen musta aukko.
Minä en oppinut
koskaan tanssimaan.
En pitämään 
korkokenkää jalassa.

En
Juomaan shampanjaa
kantalasista.
Pahvimukista se maistui
niin jumalattoman
riettaalle.

Kupli ja kutitti kitalakeen.
Nousi kihisten päähän
ja punastutti posket
helakan punaisiksi.
Kuumotti korvannipukoihin
asti.
Sillä lailla väreillen.

En tohtinut opetella
kylän pojille keimailemaan.
Naapurikylän pojista puhumattakaan.

Hävetti.
Kun toisaalta salaa halutti.

Vaan toiset ne oli,
jotka
viettelyn taidonkin taisi.
Otti jos tahtoi.
Valtaansa lumosi,
pojan jos toisenkin.

Silmänsä maalasi.
Huulensa punasi.
Vaan en minä.
En edes harjoitella tainnut.
Kehdannut.

Olla nyt maalattu.
Kuin riikinkukko.

Minä jäin yksin.
Kun en tohtinut
olla kaksin.

Tai vaikka edes sen hitusen verran
Jos olisin ollut rohkeampi
Vaikka vain yhdenkerran.

Minä olin takahikiän
sussu.
En mikään joka pojan
unelma tussu.

Jos olisin edes
oppinut tanssimaan.
Ja juomaan shampanjaa
Kantalasista.
Kohisee koski
Ryöpsähtää vesi patsas.

Mieleni liitelee
pyörteiden päällä.

Katse kuin lasittunut jää.

Sanat on loppu.
Lauseet tyhjää tarinaa.
Millään ei liene tarkoitusta.

Minut on rutisteltu kuiviin
Kuin vanha tiskirätti.
Haiseva, kauan käytetty.
Viskattu kaiteelle kuivumaan.

Alla kohisee koski.
Jos vain pudottautuisin siihen.
Minä olen 
pillerinpyörittäjä.

Se on minun 
elämäntehtäväni.

Sinä sanoit,
että tuoksun masikalle,
omanankukille.

Valehtelit perhana.
Olen papukaija.
Toistellen kiltisti lauseitasi.

Kuvittelen olevani 
niin helvetin fiksu.

Olen marakatti.
Roikun sinussa
kuin ikivihreässä
liaanissa.

Kuvittelen olevani
niin helvetin omistautunut.

Olen koira.
Haukun jokaista
joka uskaltautuu liian
lähelle sinua.

Kuvittelen olevani
niin helvetin suojeleva.

Olen kissa.
Kehrään iltaisin lähelläsi
Kyhnään näyttäen kaikille
että olet minun.

Kuvittelen olevani
niin helvetin lähellä sisintäsi.

Olen hylje
Joka liikkuu kuin kala vedessä.
Liukas liikkeinen mielistelijä.

Kuvittelen olevani
niin helvetin tarpeellinen sinulle.

Mutta olenkin vain lapamato
Joka imen sinusta
kaiken voiman itseeni.
Vahdin, vartioin ja kahlitsen.

Ja olen niin helvetin rasittava
Etten ole ansainnut sinua.



Silta tulevaisuuteen

Katson sinua, makaat siinä kahlittuna letkuihin.
Olet himpun vaille kahdeksankymmentä. Minä lapsenlapsesi, juuri kahdeksantoista täyttänyt.
Tiedät, että aikasi on tullut, syöpä on vienyt voiton sinusta. Silti silmäsi loistavat, huulillasi kuultaa häivähdys hymystä.

Sinä tartut minua kädestä. Kuiskaat; Menkää ja nauttikaa elämästä. Älkää surko minua, minäkin olen kerran ollut nuori.

Arabian Myrnaa

Hän,  nainen, laittoi sen sinisillä lemmikeillä kirjaillun pellavaliinan  salin pyökkipöydälle. Sille hän kattoi parhaimmat kuppinsa lasivitriinikaapista.
Astiasto on Arabian Myrnaa.  Hänellä on niitä kaksi tusinaa. Sitä samaa sarjaa, jota hänen äitinsäkin aikoinaan oli joka pyhäpäivä  kattanut salin pöydälle. Sitä samaa sarjaa, jota hän nuoruudessaan vihasi. Vihasi enemmän kuin oli edes aiheellista vihata.
Sillä miksi vihata niin paljon jotain elotonta. Ei hän sitä enää itsekään ymmärtänyt.
Mutta silloin, hän oli päättänyt,  että viimeinen asia, jota hänen tulevasta kodistaan löytyisi,  olisi Arabian Myrna.
Mutta niin on murtunut päätös, joka sydämestä vannottin. Murtunut, niinkuin moni muukin asia elämän matkalla, ennen kuin tähän hetkeen on tultu.
Tahtoisin kirjoittaa
Rakkaudesta
Kauniita, pieniä sanoja.
Sanoja
Tunnetta tulvillaan.

Onnesta.
Kuin henkäyksestä tuulen.
Suudelmin suljetuista
Lauseista.

Mutta sydämeni on
kehystetty
orjantappuralla.
Piikit kasvaneet
kiinni lihaani.

Kynäni kirjoitaa vain
ikävää.
Piirtelee synkkiä
sielunmaisemia valkoiselle pinnalle.
Paperi täynnä kyyneliä.

Liian monta vuotta
olen karttanut elämää.
En antanut itselleni
lupaa rakastaa.
Sinun kanssasi
näin
helvetin esikartanot.

Matkustin aikamatkaa
Pelon ilmapiiristä
Painajaismaahan.

Heilutit peistäsi
Kuin entisaikojen ritari.
Et suojakseni,
Neidonkunniaa puolustaaksesi.
Vaan hallitaksesi.

Tahdoit vain omistaa.
Muurata linnanneidon
Painajaisten torniin.
Kiristää kahleet ranteisiini.
Sitoa nilkoista häpeäpaaluun.

Laskea minut ikuiseen yksinäisyyteen.
En olisi kenenkään,
Koska en ollut sinun.
Putosin
Valheiden verkkoon.

Karahdin karille.
Heivasin itseni
Kuivalle maalle.

Ettei jalat kastuisi.
Eikä totuus paljastuisi.

Olin niin tyytyväinen itseeni.
Omahyväinen.
Halpa suttura.

Sinä se
Sammutit majakasta valon.
Enkä itsekeskeisyydessäni
Epäillyt mitään.






Tahdon olla
Kevytkenkäinen.

Takapuoli keinuen.
Hameen helmat
heiluen.
Keveästi tuulessa
Keinahdellen.

Kiimaisia katseita keräillen.
Naiseuteni kanssa pelaillen.
Miesten kanssa keimaillen.
Maireasti vietellen.

Leikkiä leikkejä
aikuisten lasten.
Kuiskia kiihkeään
Rintaansa vasten.

Unohtaa huomenna
Jatkaa taas matkaa.
Pelata peliä
Maisemaa vaihtaa.