Kosketa minua. Sivele sulaksi vahaksi. Tupasvillaksi kallion koloon. Lausu loitsusi. Lurittele lemmenlorusi. Ääntele sinä miespuolinen seireeni, etten rantaudu väärälle luodolle. Laula minulle, Soita lyyralla Orfeuksen Puhalla hellästi niskani nukkaan. Purista nännistä äläkä irrota vaikka armoa anoisin. Sekoita pääni Sulata ajatukseni ettei niistä enää löytyisi järjen häivää. Iksionin pyörä pysähtyy. Tantaloksen jano lakkaa. Manalan portit aukeaa. Minä lepään kalliolla Tupasvilla kukkii.

Epäilyksen varjo kulkee kantapäillä. Vanhat valheet astuvat jalkaterien edellä kohti uusia päiviä. Enkä minä osaa jäsennellä ajatuksiani todellisuuteen tai haaveisiin. Olen solmuna langassa Neulansilmän läpi vedetyssä. Sinä tikkaat vanhaa saumaa Etkä ymmärrä että koko kangas on hajonnut pienen pieniksi kuiduiksi.

Sinulla on tulikärpäsiä silmissä. Tuhatjalkaisena ryömii kätesi paitani alla. Olet opetellut lemmenluritukset rakkauslaulusta ulkoa. Eikä minulla ole yhtään sanaa, joista osaisin muodostaa portin estämään sinun tulla yhdeksi minuun.

Päättymätön päivien ketju. Ehtoo yhtyy yöhön. Aamu avautuu  uuteen nousuun, jättäen tämänkin yön taakseen. Käsi kädessä pyörien katkeamatonta piirileikkiä. Ympäri mennen ja yhteen tullen. Viikko viikon jälkeen. Niiailee niityllä kissankello. Helistää aurinko lempeitä säteitään. Aamu on huumaavan kaunis. Sinä suutelet minulta huulet rohduksiin. Silmistäni valuu kyynelten katkeamaton virta. Minun et ole yhtään enempää huomenna, kuin olit tänäänkään.

Värähtää oksa Narahtaa kynnys Ovesta karannut avain viimeisen kulkijan matkaan. Ruosteiset saranat huutavat ikäväänsä. Tyhjäksi on jätetty vanha köökki. Aika on kulkenut Pysähtynyt hetkeksi. Jatkanut sitten matkaansa tuntematonta kohti. Räystäällä rakentaa pesää pääskyemo.

Minulla ne heinäpellon väriset nirunarukengät jalassa. Hiuksissa laineet ja jakaus keskellä päätä. Olin niin puhdas, Ajatuksista asti viaton. Rakkaus satu, joka oli kirjoitettu näytelmän muotoon. Minulle jaettiin eri vuorosanat kuin sinulle. Eikä niitä mitenkään kyennyt sovittamaan samaan näytelmään.

Taivaankannen pilviverhoon laskin sinut sylistäni. Lastuksi laineille. Sieltä olit tullutkin. Hetkeksi lainaan, sydänalaan. Olisin tahtonut pitää, mutta minulta ei kysytty. Tänään tuikit minulle auringon säteinä. Lämmität sydänalaa kohtaa jossa sinua kannoin.

Huulillani tuoksuu kesän ensimmäiset mansikat. Sadepisarat kastelleet kultaiset hiuksesi. Olet siinä. Askeleen päässä. Käden ojennuksella kosketeltavissa, Enkä uskalla kuin hymyillä. Sydän rinnassa takoo jännittyneen hengityksen tahtiin.

Vieläkö muistat. Miten tuuli puhalsi hiukset korvan takaa. Aurinko poltti olkapäät kirkuvan punaisiksi. Jalat juostiin rakoille ja sääret oli ruvilla polviin asti. Sammalmätäs kutitti varpaan välistä aamukasteisella pihapolulla. Ja herneenvarret kietoutui nilkkojen ympäri kuin köynnökset prinsessa Ruususen linnan porttiin. Sudenkorennot lensi ensimmäisen neitsytlentonsa aamu-usavaisella lammella. Eikä kumisaappaita pidetty jaloissa, niihin pyydystettiin salakat lätäköstä. Ja mustikatkin voi pujottaa heinänkorteen. Hameenhelma kietoutui polkupyörän pinnojen väliin ja purukumi oli Jenkkiä ilman xylitolia. Juhlaa oli, kun pääsi nukkumaan pihalla keltaiseen kupolitelttaan. Paistettiin makkarat kiukaalla ja saunan jälkeen juotiin keltaista Jaffaa. Eikä ollut kiirettä minnekään. Ei ainakaan aikuisuuteen.

Minulla on synkkä sielu Salaisuuksien peittämä sisin. Kaapit täynnä luurankoja, Kalisevat tuulessa, joka läpivetona rikkinäisistä ikkunoista hengittää. Maton alla kuollut hiiri. Haju ei häviä, se vaan voimistuu Kuoleman kitkerä kalma. Porstuan ovi lukittuna, ettei siitä kukaan helpolla astu. Minä itken vähän Nauran vähän. Olen hauras, kuin koinsyömä lakana. Sinä silität päätä ja lupaat maalata seinille sateenkaaren värit.

Jos laskisin yhteen kaikki ne aamut, joina kaipasin sinua. Sitoisin ketjuun jokaisen päivän, jonka odotin turhaan, Kietoisin kerään yöt, jolloin itkin ikävää. Summa summarum jäljelle ei muita jäisikään.

On onneni hauraina lastuina laineilla. Elämänvirrassa eteenpäin keinumassa, Hentoina utuina, hahtuvina, tuulen vireessä leijumassa. Maailma on kylmä ja tuulinen. Tuska käy pedon vimmalla kimppuun. Kaataa, ruhjoo ja runtelee. Tuhoaan julmasti jakaa. Vaan onni tuo hento on sielultaan vahva. Ei sitä voi tuskakaan kaataa. Se aina uudelleen ja uudelleen ilon tunnetta ympärilleen jakaa.

Keskiyö. Yötön yö. Kun aurinko ei laske horisonttiin. Sinä ja minä Mieletön maailmakaikkeus, Universumin tutkimaton äärettömyys. Kun kaamos on selätetty Ikävä itketty kyynelmereksi ulapan tuolle puolen. Katkeruus ja pettymykset rutistettu rammoiksi kerjäläisiksi, kulkemaan kaidalla tiellä etsien parempaa huomenta. Siellä jossain yöttömän yön liepeillä polaariyö edelleen kärkkyy. Vaanii ja saalistaa, tarraa kiinni ihmismielen hentoiseen lentoon. Saadakseen hetken tuntea mitä on aito rakkaus. Kahden ihmislapsen välinen sanaton yhteys. Ja yötön yö. Se ei tunnu päättyvän koskaan.

Kirjoitin sinut runoon. Maalasin tauluun. Etten minä sinua unohtaisi. Verkkokalvoni palvoivat maata jalkojesi alla. Suutelin jokaista kohtaa johon koskit. Jokainen lauseesi tallentui kovalevylleni. Tunkeutui muuttumattomana, kopioituna sanasta sanaan. Enkä edes silloin ymmärtänyt luovuttaa, kun vihkivalaa toistit kumean kirkon alttarilla. Rakkaudentunnustuksesi. Iäksi sinut oli liitetty toiseen. Enkä minä sinua unohda.

Tähtipölynä leijailen lähtösi jälkeen. Varisen keväiseen maahan, sulavesien kuljetettavaksi, kohti syvempiä vesiä. Meidän tanssimme kesti vain hetken. Kuumana ja kiihkeänä leijuimme toinen toisiimme sulautuneina, keinuen kiihkeän rumban. Hikinoroina pitkin niskaa sinun sormesi liukuivat housunkauluksesta sisään. Upoten kosteaan meteeni. Yhdyimme yhdeksi sen hentoisen yöhetken ajaksi. Erotaksemme aamunkoittoon. Sanoit, etten saa unohtaa. Olisin iäksi sinulle merkattu. Taivankannen tähdeksi nostettu. Täältä minä tähtipölynä leijailen Enkä ikinä sinua unohda.

Pikku piru pahalainen. Kiekuu, kitkuu, hykertää. Olkapäällä kevyesti kaikkeen pahaan kiihottaa. Pikkusormen multa riuhtoi silloin joskus aikoinaan. Koko käden mukaan ahtoi kangassäkkiin tiheään. Mutta jos mä joskus vielä käden sieltä takas saan. Ikinä en piruun luota, annan mennä menojaan.

Haaskalinnun varjo on musta ja kova. Siivenisku sivaltaa taivaalta, satuttaa sydäntä herkkää. Hakkaa siivellään Nokkii nokallaan Julma lintu. Tuhoaa kauniin. Rikkoo herkän. Retuuttaa nokassaan kauas eksyksiin. Eikä anna armoa. Ei tunne sääliä, kurja. Vaan ei tiedä, mitä on tosirakkaus. Ei ymmärrä voimaa, ei valtaa sen. Se laastaroi haavoitetun. Eheäksi kokoaa särjetyn. Häätää haaskat kadotukseen. Sinne mistä ei tulla takaisin. Sydän repailesta kun kasataan. Se vaatii aikaa mutta se kannattaa. Koskaan ei saisi liian helpolla luovuttaa,

Sielun syvyyksiin suljin sykkivän kaipuun. Annoin elämänjanon kuihtua kuiviin. En enää osaa tarttua ojennettuun käteen. En uskoon kykene, siihen kaikkein herkimpään. Olen lukittu lukolla riippuvalla,. Kääritty kääreisiin peittäviin. Salaa sisimmässä. Toivon rankkasadetta, joka elämänjanoni voi kenties virvoittaa.

Kyynelmeri helmeilevä Säteinä väreilee Ollut näin ikiajat. Minä pikkupurrellani Tuulen tuivertama Elämän ryvettämä Purppuranpunaisen taivaanrannan luokse hamuan. Illankajo laskee ulapan taa. Sammuu aurinko hiljalleen. Laskee verhonsa veteen loistaakseen uutena aamuun aukenevaan. Painan kädet rinnalleni. Asetan vienosti ristiin lomittain. Lähetän ajatukseni kaukaisuuteen. Rakas Luojani Avaa sydämeni tuntemaan. Aseta joku lähelläni kulkemaan. Minä rukoilen, -Tahtoisin vielä joskus rakastaa.

Aika juoksee. Kuin susiemon edellä laukkaava metsäkauris. Sydän pamppaillen, takaa-ajon uuvuttamana viimeiseen asti uskoen. Vanhan naisen ryppyinen käsi kovertuu maljaksi, kukikkaan hameen verhoamaan syliin. Kuin kimaltavat jääkiteet, valuvat hitaasti kyynelet, hyväillen uurteisten kasvojen ahavoitunutta pintaa. Vyöryen maljaksi kovertuneeseen käteen. Aika juoksee. Elämä leikkii kohtalon hienoisilla langoilla, kuin värikäs marionetti liikuttajan taitavissa käsissä. Aika juoksee. Lapsuus liittyy nuoruuden kiihkeään kutsuun. Siirtyen aikuisuuden saappaisiin, liian suuriin, haaveilla vuorattuihin. Tämä hetki on lähellä sitä kun aika pysähtyy. Kyynelmalja täyttyy. Vanhan naisen ryppyinen käsi avautuu helmassa itsekseen. Aika pysähtyy. Huominen tulee. Jälkeen jää kokonainen eletty elämä.

Pajulinnun säkeet kaikuvat vienoina pihakuusen latvasta. Sydämeni yhtyy sen haikeisiin säkeisiin. Vuotaen omaa tuskaansa ulos raskaana sumuna sisimmästäni. Sataen sinne mihin rakkaus päättyi. Muotoutuen puroksi joka vyöryen etsii oikeaa suuntaa. Tuhannen ja yhden yön tarinoihin rakensin sillan haaveissani. Kuljin kanssasi satujen maailmaan. Käsi kädessä, hiipivin askelin. Kadotin todellisuuden jonnekin prinsessa Dzauharan ja Sinbadin retkien välille. . Hädissäni kuiskin hellät sanani, sinulle tarkoitetut, tuuleksi stratosfääriin. Kieppumaan villisti pyörteinä pilvien päällä. Ja vieläkin pajulinnun surumielinen laulu kaikuu vienona pihakuusen latvasta,

Kiveen kirjoitettu Taltalla hakattu Sinä ja Minä Ajanlaskun alussa. Tänään on uuden huomenen ensimmäinen päivä. Kivillähän on tavattu heittää veteen leipiä. Siellä se  nyt lepää joen pohjalla. Taltalla kaiverrettu kivi.

Elefantinaskelin tanssin molliasteikon alusta loppuun. Ylös, alas, edestakaisin. Joskus solisin minäkin kuin kevätpuro. Virtasin vapaana, helistäen auringon säteitä väreilevällä kalvollani. Avojaloin hypin mättäältä mättäälle, kevätkeijukainen, Tänään ristinmerkki harteilla, laahustan pimenevään yöhön. Suljetuin silmin katson, vaikken näe. Suljetuin huulin, astun tuonelan ovesta. Etkä sinä luvannut minun haudallani polvistua.

Nämä päiväni ovat verhotut sumuiseen synkkyyteen. Sadeverhot vedettyinä peitoksi päälleni. Silmänjäljet peitetty unikuvin. Istun rantakivellä enkä näe rantaa kauemmas. Ulkomuistista tapailen uoman karikoita, vedestä kohoavia kivenjärkäleitä. Vene ajelehtinut tuuliajoa vastarannalle. Näkymätön ankkuri heitetty hyiseen veteen. Sinä kätkit sydämeni salaisuudet veneesi rahin pohjalle. Kannen asettelit päälle, suljit lukolla. Sanoit - tätä ei tarvita Ja heitit lukon veteen. Laineet liplattaa hyväillen hellästi, ryppyisiksi varpaani. Sormenpäihin puristan viereltäni nurmen nukkaa. Minulla on ikävä sydäntäni. Ja kaipaan minä sinuakin.

Olen menneen rakkauden raiskaama. Mielipuoli kiertolainen. Kuljen päättymätöntä kehää menneisyyden ja nykyisyyden välimaastossa. Menneen ja nykyisen kadonneet rajat huuhtovat minua rannalta toiselle, ajasta aikaan. Menneestä tulevaan. Tästä hetkestä menneisyyteen. Seilaan kahden elämän rajalla. Eikä navigaattorini osaa opastaa oikeaa reittiä. Älä sano minulle, aika helpottaa. Muistot haalenee, kun edelleen loukkaavat sanat satuttaa. Eivät ne muutu muiksi, kerran lausutut. Ei hellemmiksi. Ei teot paremmiksi. Ne kulkevat osana minua. Silti päivä päivältä elämä muistuttaa, miten paljon sillä vielä onkaan annettavaa. Elettyä ei saa elämättömäksi. Satutettua ei saa ehjäksi. Mutta huomisessa on tulevaisuus. Navigaattorinkin voi päivittää.

Tänään sykin  hetken sylissäsi, kuumana ja kiihkeänä kissana. Kehrään ja kiherrän, painun kerälle lähelle ihoa. Kiinni pintaasi, kuin postimerkki kirjekuoreen. Elän vähän, kuolen vähän. Imen itseeni tuoksusi. Säilön sydämeeni muistosi. Vain yhden kiihkeän hetken olet siinä. Katulampun syttymisestä aamun koittoon. Aamulla olet poissa.

Tie joka on kuljettu alusta loppuun. Jokainen kuoppa ja vesilätäkkö, loskakeli ja räntäsade. Ravassa ryvettyneet jalkapohjat. Saappaan varret poikki leikatut, rujosti nyrsityt. Minulla on jälleen palmikot päässäni. Sadetakin helmat ovat kastuneet jo monta kertaa. Haalistunut takki, auringon kuivattama. Minulla on sormet rakoilla. Niillä ei kaiveta multaa. Minä kaivan nuken taskustani. Se on niin pieni. Kuten minun mielenikin,

Maailmani on tänään  vähän kauniimpi kuin eilen. Aurinko paistaa hieman kirkkaammin. Pilvet taivaalla ovat aavistuksen kauempana. Silmäni katsoivat eilen sumuverhon takaa. Tänään loistavat kirkkaammin, kuin tähdet öisen taivaan. Askel, tuo eilen raskas, eteenpäin laahustava. Ei tänään uskoisi samaksi. Jos osaisin liitää, liitäisin. Hullun lailla lentäisin. Olen niin onnellinen. Tämän hetken. Minä piirrän peilin pintaan sydämen. Maalaan kauniisti siitä tumman punaisen. Vaan kestääkö onni elämän. Onko tarkoitus kaikella sen sisällä. Kun elämän helminauhaa pujottaa. Ei aina tiedä, mikä nurkan takana odottaa. On tänään onni tässä. Vaan huomenna, ei tiedä, mitä tapahtuu elämässä.

Kehdosta sinut kiskottiin tämän elämän kujanjuoksuun. Nopeatempoiseen täydellisyyden tavoitteluun. Kehtolauluna laulettu Länne lokari kaikuu haalistuneista muistoista, hiljaisina syysöinä, yksinäisen sydämesi lyödessä kiivaaseen tahtiin. Kun kaikki on saavutettu Yksinäinen sielu yksinäisessä ruumiissa odottaa enää viimeistä lautturia ummehtuneella ruuhellaan. Onko saattoväkenä matkan varrelle unohtuneet. Vai kaikuuko lapsuuden Lännen Lokari lähettäen viimeiselle matkalle tavoittamatta yhdenkään kuolevaisen korvaa.

Varpaat kastuu talven raiskaamissa kengissä. Jouluvalot tuikkii naapurin pihapuussa, vaikka on huhtikuu. Minä hyräilen pienen lurituksen nuotin vierestä. Enkä ymmärrä miksi ulko-ovessasi lukee vieras nimi. Polkupyöräsi nojaa yhä portinpieleen.

Kovettuneet jalkapohjat. Kuin luodut kulkemaan tähän kiviseen maaperään, kekäleiden poroksi polttamaan sänkipeltoon. Paksunahkaiset, parkkiintuneet, tuulen ahavoimat. Eilispäivän nuorenmiehen jalat. Varpaankynnet sisäänpäin kääntyneet. Liian pitkä matka ja liian kova vauhti. Liian nopeasti katosi eilinen. Tänään pellolla kulkee vanha mies.

Terästetty huominen vie uskottavuuden eilisestä. Ei sovi niiden yhtymäkohtaan lempeät sanat tai hellät kuiskaukset. Ei rakkauslaulun koskettava nuori lempi. Ei herkät soittajan sormet solju pianon koskettimistolla, vaan sinipunaisen yön pimeydestä syöksee sokeat salamat kohti arkaa soittajaa. Kuin korpit hylätyn haaskan kimppuun. Huomisen väri on viininpunainen. Eilinen vain varjona taustalla. Ja yön pimeydessä soittaja itkee.

Minun elämäni on noissa säkeissä. Juuttinarulla suut kurottu umpeen. Heitetty roska-auton lavalle muiden roskien vanavedessä. Ei tullut tammiarkkua viimeiselle matkalle. Vanerinen puupalttoo saattelee hiljaista matkaajaa. Saattajat unohtuneet matkalla lähiöpubiin ottamaan vielä yhdet lähdön kunniaksi. Ei veissattu näissä maahanpanijaisissa Sun haltuun rakas isäni vaan rystyset valkeina puristuvat kaljatuopin kylmään pintaan ja yhteen ääneen lausutaan Oli se jumalauta melkoinen muija, veti puoli pulloa Kossua tosta vaan kulauksella.

Kuu-ukon vartioidessa  syysyön kuulalla taivaalla. Meidän unemme yhtyvät toisiinsa, kuten me kaksi tässä samassa vuoteessa joskus vuosia sitten. Meitä kahta ei enää ole. Ei missään sijamuodossa. On vain kuu-ukko joka valaisi lemmen matkamme, tutkimusmatkan toinen toisiimme. Tallensi mieleensä kiihkeän kuiskeemme, hekuman huippumme ja sulki siveellisesti silmänsä, kun sinä tulit minuun.

Pala kurkussa. Puhekupla kurkunpäässä. Sanat lukittuina syvälle ajatusten kanssa. Ulos pääsemättömiin. Sinä viheltelet viakkaana, sormet ristissä selän takana, lemmenluritusta. Enkä minä pysty edes kuiskaamaan, etten usko sinulta sanaakaan.

Tänään tanssin kilpaa kohtalon kanssa. Tangon tahtiin liitelen käsivarsilla elämän. Epävireinen kuolema soittaa takavasemmalla ensi viulua, polttavalla vimmalla. Meidän askeleemme eivät sovi samaan tahtiin. Elämä kiirehtii, sotkee varpaat. Eikä edes illan viimeinen valssi ole sovitettu meille oikeaan tahtiin.

Kiviä taskussa. Sormenpäät tulessa. Minulla oli joskus letit ja kellohelmahame,  joka heilui tuulessa. Hyppynaru, kumipallo ja itkevä vauvanukke. Kivet polttaa taskussa ja Sormista kesii nahka. Minulla on täysi työ asettaa askeleeni tämän elämän tahtiin. Jossain tikittää taskukello Tiimalasissa valuu hiekka. Eilinen tuntuu kaukaisuudelta Enkä minä tiedä mitä tuo huominen. Peilistä katsoo vieraat silmät.

Näissä huoneissa Pimeissä käytävissä. Tupakansavun peittämissä seinissä. Minun maailmani on näissä. Lapsen pulleus on vaihtunut aikuisen naisen pyöreyteen. Lapsuuden viattomuus, kipeään katkeruuteen. Oikea ei enää erotu väärästä ja omatunto on jotain, minkä voi kadottaa. Huominen tulee, jos on tullakseen. Sitä ei kannata odottaa. Ja sinä sanot, miten kaunis maailma onkaan.

Sateenkaaren päästä ei löytynyt kultaa. Oli vain pussillinen nahistuneita nauriita. Koinsyömä villasukka, unohtunut jonkun jalasta. Auringon polttama kumiteräsaapas, ilman vartta. Ja me nauroimme kilpaa auringon kanssa. Käsi kädessä, kaksi ihmislasta. Meidän aarteemme oli tässä.

Suru silmissäsi on käsin kosketeltavissa. Ikävä hiljaisilta  huuliltasi luettavissa. Kyynelet suolaiset näkymättömänä kalvona poskillasi. Enkä siltikään pysty tämän enempään. Ei minusta ole kuin varjoksi astumaan askeltesi jälkiin. Kuiskeeksi etäisesti kantautumaan korviisi. Helliksi hyväilyiksi sydänalaasi. Kannan sinua käsivarsillani läpi keväisen niityn. Asetan sammalpedille lepäämään. Hyväilen ikävää harteiltasi. Etkä sittenkään minua huomaa.

Silmäsi riisuvat minut katseellaan. Minä värisen kylmästä. katseesi alla. Palelen Noista silmistä on kadonnut rakkaus. Mihin se katosikaan näiden vuosien saatossa. Tilalla ylenkatse ja välipitämättömyys. Pakenen Olen sokea Verkkokalvot kylmästä kohmeiset. Minne matkaa muuttolinnut syksyisin. Sinne minäkin tahtoisin. Olen niin yksin Palelen.

Sanaton hiljaisuus astuu helistävän sieluni portista sisään. Lakaisee vaivatta viimeisenkin vastalauseen pitkävartisella luudalla omantunnon taakse piiloon. Hengityskään ei uskalla enää edes pihistä. Kuin varkain karkaa henkitorvesta suoraan paperipussiin, joka ei rapise edes erehdyksessä. Sielujen kaatopaikka on täytetty ääriään myöden täyteen. Hiljaisuus on laskeutunut kummuille, joilla äänettömät kynttilät lepattaa eilispäivän muistoja savuna ilmaan.

Minä kiroan  kuin mies. Pieren kuin vanha portto. Minulla on allakka miesten nimillä täytetty. Enkä yhtäkään heistä enää kunnolla muista.

Veden pintaan  minä sinut hahmottelen. Piirrän ääriviivat sinulle. Sellaiset kuin haluan. Lepän oksista punon hiuksesi. Norkot kauniina kehänä kasvojen ympärillä. Pajunkissat pudotan silmiksi. Niin pehmeät, hellän hyväilevät. Kutsuvana minulle säteilevät. Rusokirsikka kukkii huulillasi. Komea rakkaani. Kuvittelen pehmeän kutsun, miten kuiskaat nimeäni. Sinut minä muovaan mieleisekseni. Asetan veden pinnalle sydämesi. Untuvista sen rakennan. Keveän, herkän sydämen. Kaivan taskusta lukon. Lukitsen sydämen,  ettei se muille syki. Vain minulle,  joka sinut rakensin. Vaan uppoaa sydän. Ei kestä lukon painoa. On pohjassa se minkä rakensin. Katoaa hetkessä kirsikat, kissat ja oksatkin. Ei lukolla sydäntä lukita. Muistathan.

Unohduksen valtatiellä ei ole nopeusrajoituksia. Ei väliä sillä, mihin suuntaan ajaa. Liikennevalot poistettiin risteyksistä. Turhanpäiväisiksi todettiin. Ei ollut kellään aikaa pysähdellä. Sinä asensit hidasteen reitilleni. Nikottelin tyhjäkäynnillä hetken aikaa. Pakko oli luovuttaa. Eteenpäin en voinut tehdä matkaa. Tilata hinausauto, vaikka matkaani olisin tahtonut vielä jatkaa.

Viisi vuotta olen nukkunut kumisaappaat jalassa. Olen odottanut viidenkympin villiltystä. Kun se tulee pääsen sängystä suoraan matkaan, jalat valmiina saappaissa. Kai se iskee minuunkin, niin kuin miehiin. Mikä meistä naisista sen kummempia tekisi. Kuumat aallot ja raivonpuuskat. Enpä tunnu minä niitäkään kiinnostavan. Tuumanneet tietysti yhdessä suin, mitä tuohon aikaansa tuhlata. Hikoillut se on aina ja syntymästä luonne tasainen, aina pahalla päällä. Mutta, siihen en osannut varautua, miten ajatukset tekevät kepposen. Aloittaneet lähtölaskennan, mokomat. Joku hokee pään sisällä, ettet sinä tästä enää nuorru. Valinnat on tehty ja elämän suunta otettu. Se on se, mikä on. Mutta kun kuitenkin toinen minä hakkaa naskallilla reikää nahkaan. Kuiskii, Katso, niiteillä sen kiristän, nahan. Ei näy poimut kaulalla, eikä rypyt decolteen. Sinulla on monta tietä tutkimatta. Polkua katsomatta. Älä hyvä nainen luovu elämästä.

Kun elää tarpeeksi pitkään oppii huomaamaan, ettei huominen ole sen kummempi päivä kuin eilinen. Eikä ylihuomenna ole sen valmiimpi, kuin tänään. Mutta sitä ei ymmärrä kai koskaan, ettei ajan ratasta voi kiihdyttää, eikä hidastaa. Ei voi hypätä matkasta ja juosta aikaansa uudelleen kiinni. On vain kuljettava samassa vaunussa lähtöasemalta määränpäähän ja annettava elämän kuljettaa.

Olen saanut ripauksen pehmeyttä. Käsin kosketeltavaa joustoa. Pelastusrenkaan peittämään ennen niin kapeaa uumaa. Etten vajoa, kun vaihtoehtovuodet puskee naiseuteni uumenista, vuolaana virtana itsensä otsalta tissivakoon. Uria. Kuin veden vuolemia pikku puroja Risteilee reisistä pakaroihin. Muurahaisenpolkuja tekemään sormenpäittesi tutkimusmatkasta muuta kuin yksitoikkoisen. Rintani kerään joka aamu push uppeihin ja lähetän mielessäni hiljaisen rukouksen, että minun ei tarvitse enää koskaan niitä riisua sinun nähtesi. Rakkaus maistuu erilaiselta pimeässä. Hämärän huoneen viileissä lakanoissa. Siellä me kuiskimme toistemme iholle niitä samoja lauseita, kuin jo vuosia sitten. Silloin, kun aurinko paistoi ikkunoista ja täydelliseen intohimoon kuului katsoa rakastaan silmiin.

Kuurankukilla kirjottu mökin ikkuna. Täynnä muistoja menneiltä ajoilta. Takakenossa nököttää aikoinaan niin jalo piippu. Kohosi silloin korkeuksiin. Uljaana katon korkeimmalta kohtaa. Tuprutti kauas savunsa, kuin näyttääkseen sen miten mahtava olikaan. Katostakin jäljellä päreitä siellä sun täällä. Aurinko paistaa pilvettömällä säällä suoraan pirtin ummehtuneelle lattialle. Ei enää jälkeäkään kirjavista räsymatoista. Niihin oli kudottu menneiden vuosikymmenten koko kirjo. Tänään enää kuituja lankkujen raossa. Pesätarpeina metsän piipertäjille. Ovi vielä aukeaa kulkijalle. Narahtaa raskasti ruosteiset saranat. Kutsuaan kuiskaa kamari tuvan takaa. Viettelee kulkijaa astumaan peremmälle. Vaan mitä mahtaa vanhus ajalle. Se on kulkenut liian monta kierrosta rattaansa ympäri. Ajanpyörä on heittänyt hyvästit aikoja sitten. Käärinyt unohduksen verhon raskailla käädyillä lipumaan tuonelan virtaan. Aloittanut ajanlaskun alusta ja jatkanut loputonta matkaansa.

Olet valoni, jota kohti askeleeni johtaa. Jokainen päivä tuo sinut lähemmäs minua. Yö antaa armonaikaa kohdata itseni. Oppia elämään siinä elämässä, joka on syntymän ensihetkestä minulle tarkoitettu. Sinä olet tähteni merten takaa. Tuikit silloin, kun minulla on vaikeaa olla ihminen, tässä täydellisten ihmisten maailmassa. Helistät tuikkeesi pimeimpään syksyyn. Kasvatat varjot pakenemaan askelteni tieltä. Minä olen kiinni tässä elämässäni niin tiukasti, kuin kuumaliimalla liimattu. En tahdo irrottautua, En päästää irti, En vapaaseen pudotukseen. Etenen vääjäämättä kohti määränpäätä, jossa tiedän tähteni odottavan. Olen onnellinen jokaisesta hetkestä, jonka tiedän kaventavan kuljettavaa matkaa. Kun minun aikani on tullut. Hymyilen tietoisena siitä, miten täydellistä kaikki lopulta onkaan ollut.