Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2014.
Kosketa minua.
Sivele sulaksi vahaksi.
Tupasvillaksi
kallion koloon.
Lausu loitsusi.
Lurittele lemmenlorusi.
Ääntele sinä
miespuolinen seireeni,
etten rantaudu
väärälle luodolle.
Laula minulle,
Soita lyyralla Orfeuksen
Puhalla hellästi
niskani nukkaan.
Purista nännistä
äläkä irrota
vaikka armoa anoisin.
Sekoita pääni
Sulata ajatukseni
ettei niistä enää
löytyisi järjen häivää.
Iksionin pyörä pysähtyy.
Tantaloksen jano lakkaa.
Manalan portit aukeaa.
Minä lepään
kalliolla
Tupasvilla kukkii.
Epäilyksen varjo
kulkee kantapäillä.
Vanhat valheet
astuvat jalkaterien
edellä
kohti uusia päiviä.
Enkä minä osaa
jäsennellä ajatuksiani
todellisuuteen tai
haaveisiin.
Olen solmuna langassa
Neulansilmän läpi vedetyssä.
Sinä tikkaat vanhaa saumaa
Etkä ymmärrä
että koko kangas on hajonnut
pienen pieniksi kuiduiksi.
Sinulla on
tulikärpäsiä silmissä.
Tuhatjalkaisena ryömii
kätesi paitani alla.
Olet opetellut
lemmenluritukset
rakkauslaulusta ulkoa.
Eikä minulla ole
yhtään sanaa,
joista osaisin
muodostaa portin
estämään
sinun tulla
yhdeksi minuun.
Päättymätön
päivien ketju.
Ehtoo yhtyy yöhön.
Aamu avautuu 
uuteen nousuun,
jättäen tämänkin
yön taakseen.
Käsi kädessä pyörien
katkeamatonta piirileikkiä.
Ympäri mennen ja
yhteen tullen.
Viikko viikon jälkeen.
Niiailee niityllä
kissankello.
Helistää aurinko
lempeitä säteitään.
Aamu on huumaavan
kaunis.
Sinä suutelet minulta
huulet rohduksiin.
Silmistäni valuu kyynelten
katkeamaton virta.
Minun et ole
yhtään enempää
huomenna,
kuin
olit tänäänkään.
Värähtää oksa
Narahtaa kynnys
Ovesta karannut avain
viimeisen kulkijan matkaan.
Ruosteiset saranat
huutavat ikäväänsä.
Tyhjäksi on jätetty
vanha köökki.
Aika on kulkenut
Pysähtynyt hetkeksi.
Jatkanut sitten matkaansa
tuntematonta kohti.
Räystäällä rakentaa pesää
pääskyemo.
Minulla ne
heinäpellon väriset
nirunarukengät
jalassa.
Hiuksissa laineet ja
jakaus keskellä päätä.
Olin niin puhdas,
Ajatuksista asti viaton.
Rakkaus satu,
joka oli kirjoitettu
näytelmän muotoon.
Minulle jaettiin
eri vuorosanat kuin sinulle.
Eikä niitä mitenkään
kyennyt sovittamaan
samaan näytelmään.
Taivaankannen pilviverhoon
laskin sinut sylistäni.
Lastuksi laineille.
Sieltä olit tullutkin.
Hetkeksi lainaan,
sydänalaan.
Olisin tahtonut
pitää,
mutta minulta ei kysytty.
Tänään tuikit minulle
auringon säteinä.
Lämmität sydänalaa
kohtaa
jossa sinua kannoin.
Huulillani tuoksuu
kesän ensimmäiset mansikat.
Sadepisarat kastelleet
kultaiset hiuksesi.
Olet siinä.
Askeleen päässä.
Käden ojennuksella
kosketeltavissa,
Enkä uskalla kuin hymyillä.
Sydän rinnassa takoo
jännittyneen hengityksen tahtiin.
Vieläkö muistat. Miten tuuli puhalsi hiukset
korvan takaa.
Aurinko poltti olkapäät
kirkuvan punaisiksi.
Jalat juostiin rakoille ja
sääret oli ruvilla
polviin asti.

Sammalmätäs kutitti varpaan välistä
aamukasteisella pihapolulla.
Ja herneenvarret kietoutui
nilkkojen ympäri kuin
köynnökset prinsessa Ruususen
linnan porttiin.
Sudenkorennot lensi
ensimmäisen neitsytlentonsa
aamu-usavaisella lammella.
Eikä kumisaappaita pidetty jaloissa,
niihin pyydystettiin
salakat lätäköstä.
Ja mustikatkin voi pujottaa
heinänkorteen.
Hameenhelma kietoutui
polkupyörän pinnojen väliin
ja purukumi oli
Jenkkiä ilman xylitolia.
Juhlaa oli, kun pääsi nukkumaan
pihalla keltaiseen kupolitelttaan.
Paistettiin makkarat kiukaalla
ja saunan jälkeen juotiin
keltaista Jaffaa.
Eikä ollut kiirettä minnekään.
Ei ainakaan aikuisuuteen.
Minulla on synkkä sielu
Salaisuuksien peittämä sisin.


Kaapit täynnä luurankoja,
Kalisevat tuulessa, joka
läpivetona rikkinäisistä
ikkunoista hengittää.


Maton alla kuollut hiiri.
Haju ei häviä,
se vaan voimistuu
Kuoleman kitkerä kalma.


Porstuan ovi lukittuna,
ettei siitä kukaan helpolla astu.


Minä itken vähän
Nauran vähän.
Olen hauras, kuin
koinsyömä lakana.


Sinä silität päätä
ja lupaat maalata seinille
sateenkaaren värit.
Jos laskisin yhteen
kaikki ne aamut,
joina kaipasin sinua.
Sitoisin ketjuun
jokaisen päivän,
jonka odotin turhaan,
Kietoisin kerään
yöt,
jolloin itkin ikävää.
Summa summarum
jäljelle ei muita jäisikään.
On onneni
hauraina lastuina laineilla.
Elämänvirrassa
eteenpäin keinumassa,
Hentoina utuina,
hahtuvina,
tuulen vireessä
leijumassa.
Maailma on kylmä ja tuulinen.
Tuska käy pedon
vimmalla kimppuun.
Kaataa, ruhjoo ja
runtelee.
Tuhoaan julmasti jakaa.
Vaan onni tuo hento
on sielultaan vahva.
Ei sitä voi tuskakaan kaataa.
Se aina uudelleen ja uudelleen
ilon tunnetta ympärilleen jakaa.
Keskiyö.
Yötön yö.
Kun aurinko ei laske horisonttiin.
Sinä ja minä
Mieletön maailmakaikkeus,
Universumin tutkimaton
äärettömyys.
Kun kaamos on selätetty
Ikävä itketty
kyynelmereksi ulapan tuolle puolen.
Katkeruus ja pettymykset
rutistettu rammoiksi kerjäläisiksi,
kulkemaan kaidalla tiellä
etsien parempaa huomenta.
Siellä jossain
yöttömän yön liepeillä
polaariyö edelleen kärkkyy.
Vaanii ja saalistaa,
tarraa kiinni ihmismielen
hentoiseen lentoon.
Saadakseen hetken tuntea
mitä on aito rakkaus.
Kahden ihmislapsen välinen
sanaton yhteys.
Ja yötön yö.
Se ei tunnu päättyvän koskaan.
Kirjoitin sinut runoon.
Maalasin tauluun.
Etten minä sinua unohtaisi.
Verkkokalvoni palvoivat
maata jalkojesi alla.
Suutelin jokaista kohtaa
johon koskit.
Jokainen lauseesi
tallentui kovalevylleni.
Tunkeutui muuttumattomana,
kopioituna sanasta sanaan.
Enkä edes silloin
ymmärtänyt luovuttaa,
kun vihkivalaa toistit
kumean kirkon alttarilla.
Rakkaudentunnustuksesi.
Iäksi sinut oli liitetty toiseen. Enkä minä sinua unohda.
Tähtipölynä leijailen
lähtösi jälkeen.
Varisen keväiseen maahan,
sulavesien kuljetettavaksi,
kohti syvempiä vesiä.
Meidän tanssimme
kesti vain hetken.
Kuumana ja kiihkeänä
leijuimme toinen toisiimme
sulautuneina,
keinuen kiihkeän rumban.
Hikinoroina pitkin niskaa
sinun sormesi liukuivat
housunkauluksesta sisään.
Upoten kosteaan meteeni.
Yhdyimme yhdeksi
sen hentoisen yöhetken ajaksi.
Erotaksemme aamunkoittoon.
Sanoit, etten saa unohtaa.
Olisin iäksi sinulle merkattu.
Taivankannen tähdeksi nostettu.
Täältä minä tähtipölynä leijailen
Enkä ikinä sinua unohda.
Pikku piru
pahalainen.
Kiekuu, kitkuu,
hykertää.
Olkapäällä kevyesti
kaikkeen pahaan
kiihottaa.
Pikkusormen multa
riuhtoi
silloin joskus aikoinaan.
Koko käden mukaan
ahtoi
kangassäkkiin tiheään.
Mutta jos mä joskus vielä
käden sieltä takas saan.
Ikinä en piruun luota,
annan mennä menojaan.
Haaskalinnun varjo
on musta ja kova. Siivenisku sivaltaa taivaalta,
satuttaa sydäntä herkkää.
Hakkaa siivellään
Nokkii nokallaan
Julma lintu.
Tuhoaa kauniin.
Rikkoo herkän.
Retuuttaa nokassaan
kauas eksyksiin.
Eikä anna armoa.
Ei tunne sääliä, kurja.
Vaan ei tiedä,
mitä on tosirakkaus.
Ei ymmärrä voimaa,
ei valtaa sen.
Se laastaroi haavoitetun.
Eheäksi kokoaa särjetyn.
Häätää haaskat kadotukseen.
Sinne mistä ei tulla takaisin.
Sydän repailesta kun kasataan.
Se vaatii aikaa
mutta se kannattaa.
Koskaan ei saisi
liian helpolla luovuttaa,

Sielun syvyyksiin
suljin sykkivän kaipuun.
Annoin elämänjanon
kuihtua kuiviin.
En enää osaa tarttua
ojennettuun käteen.
En uskoon kykene,
siihen kaikkein herkimpään.
Olen lukittu lukolla
riippuvalla,.
Kääritty kääreisiin
peittäviin.
Salaa sisimmässä.
Toivon rankkasadetta,
joka elämänjanoni
voi kenties virvoittaa.
Kyynelmeri helmeilevä
Säteinä väreilee
Ollut näin ikiajat.

Minä pikkupurrellani
Tuulen tuivertama
Elämän ryvettämä
Purppuranpunaisen
taivaanrannan
luokse hamuan.

Illankajo laskee
ulapan taa.
Sammuu aurinko hiljalleen.
Laskee verhonsa veteen
loistaakseen uutena
aamuun aukenevaan.

Painan kädet rinnalleni.
Asetan vienosti ristiin lomittain.
Lähetän ajatukseni kaukaisuuteen.

Rakas Luojani
Avaa sydämeni tuntemaan.
Aseta joku lähelläni kulkemaan.
Minä rukoilen,
-Tahtoisin vielä joskus rakastaa.

Aika juoksee.
Kuin susiemon
edellä laukkaava
metsäkauris. Sydän pamppaillen,
takaa-ajon uuvuttamana
viimeiseen asti uskoen.

Vanhan naisen
ryppyinen käsi
kovertuu maljaksi,
kukikkaan hameen
verhoamaan syliin.

Kuin kimaltavat
jääkiteet,
valuvat hitaasti kyynelet,
hyväillen uurteisten kasvojen
ahavoitunutta pintaa.
Vyöryen maljaksi
kovertuneeseen käteen.

Aika juoksee.
Elämä leikkii kohtalon
hienoisilla langoilla,
kuin värikäs marionetti
liikuttajan taitavissa käsissä.

Aika juoksee.
Lapsuus liittyy nuoruuden
kiihkeään kutsuun.
Siirtyen aikuisuuden saappaisiin,
liian suuriin,
haaveilla vuorattuihin.

Tämä hetki
on lähellä sitä
kun aika pysähtyy.
Kyynelmalja täyttyy.

Vanhan naisen
ryppyinen käsi
avautuu helmassa itsekseen.

Aika pysähtyy.
Huominen tulee.
Jälkeen jää kokonainen
eletty elämä.

Pajulinnun säkeet
kaikuvat vienoina
pihakuusen latvasta.

Sydämeni yhtyy sen
haikeisiin säkeisiin.

Vuotaen omaa tuskaansa
ulos raskaana sumuna sisimmästäni.
Sataen sinne
mihin rakkaus
päättyi.
Muotoutuen puroksi
joka vyöryen etsii
oikeaa suuntaa.

Tuhannen ja yhden yön tarinoihin
rakensin sillan haaveissani.
Kuljin kanssasi satujen maailmaan.
Käsi kädessä,
hiipivin askelin.
Kadotin todellisuuden
jonnekin prinsessa Dzauharan ja
Sinbadin retkien välille.

.
Hädissäni kuiskin hellät sanani,
sinulle tarkoitetut,
tuuleksi stratosfääriin.
Kieppumaan villisti
pyörteinä
pilvien päällä.

Ja vieläkin pajulinnun
surumielinen laulu
kaikuu vienona
pihakuusen latvasta,


Kiveen kirjoitettu
Taltalla hakattu
Sinä
ja
Minä
Ajanlaskun alussa.

Tänään on
uuden huomenen
ensimmäinen päivä.

Kivillähän
on tavattu
heittää veteen
leipiä.

Siellä se 
nyt lepää
joen pohjalla.

Taltalla kaiverrettu kivi.

Elefantinaskelin
tanssin molliasteikon
alusta loppuun.
Ylös, alas,
edestakaisin.

Joskus solisin minäkin
kuin kevätpuro.
Virtasin vapaana,
helistäen auringon säteitä
väreilevällä kalvollani.

Avojaloin hypin
mättäältä mättäälle,
kevätkeijukainen,

Tänään ristinmerkki harteilla,
laahustan pimenevään yöhön.

Suljetuin silmin katson,
vaikken näe.
Suljetuin huulin,
astun tuonelan ovesta.

Etkä sinä luvannut
minun haudallani polvistua.



Nämä päiväni
ovat verhotut
sumuiseen synkkyyteen.
Sadeverhot vedettyinä
peitoksi päälleni.
Silmänjäljet peitetty
unikuvin.

Istun rantakivellä
enkä näe rantaa kauemmas.
Ulkomuistista tapailen
uoman karikoita,
vedestä kohoavia
kivenjärkäleitä.

Vene ajelehtinut tuuliajoa
vastarannalle.
Näkymätön ankkuri heitetty
hyiseen veteen.

Sinä kätkit sydämeni salaisuudet
veneesi rahin pohjalle.
Kannen asettelit päälle,
suljit lukolla.
Sanoit
- tätä ei tarvita
Ja heitit lukon veteen.

Laineet liplattaa hyväillen
hellästi, ryppyisiksi varpaani.
Sormenpäihin puristan
viereltäni nurmen nukkaa.

Minulla on ikävä sydäntäni.
Ja kaipaan minä sinuakin.


Olen menneen rakkauden
raiskaama.
Mielipuoli kiertolainen.

Kuljen päättymätöntä kehää
menneisyyden ja nykyisyyden
välimaastossa.

Menneen ja nykyisen
kadonneet rajat huuhtovat
minua rannalta toiselle,
ajasta aikaan.
Menneestä tulevaan.
Tästä hetkestä menneisyyteen.

Seilaan kahden elämän rajalla.
Eikä navigaattorini osaa
opastaa oikeaa reittiä.

Älä sano minulle,
aika helpottaa.
Muistot haalenee,
kun edelleen loukkaavat
sanat satuttaa.

Eivät ne muutu muiksi,
kerran lausutut.

Ei hellemmiksi.
Ei teot paremmiksi.
Ne kulkevat osana minua.

Silti päivä päivältä
elämä muistuttaa, miten paljon
sillä vielä onkaan annettavaa.

Elettyä ei saa elämättömäksi.
Satutettua ei saa ehjäksi.
Mutta huomisessa on tulevaisuus.
Navigaattorinkin voi päivittää.


Tänään sykin 
hetken sylissäsi,
kuumana ja
kiihkeänä kissana.

Kehrään ja kiherrän,
painun kerälle
lähelle ihoa.
Kiinni pintaasi,
kuin postimerkki
kirjekuoreen.

Elän vähän,
kuolen vähän.

Imen itseeni tuoksusi.
Säilön sydämeeni
muistosi.

Vain yhden
kiihkeän hetken
olet siinä.
Katulampun syttymisestä
aamun koittoon.

Aamulla olet poissa.
Tie joka on kuljettu
alusta loppuun.
Jokainen kuoppa
ja vesilätäkkö,
loskakeli ja räntäsade.

Ravassa ryvettyneet
jalkapohjat.
Saappaan varret
poikki leikatut,
rujosti nyrsityt.

Minulla on jälleen
palmikot päässäni.
Sadetakin helmat ovat kastuneet
jo monta kertaa.
Haalistunut takki,
auringon kuivattama.

Minulla on sormet rakoilla.
Niillä ei kaiveta multaa.
Minä kaivan nuken taskustani.
Se on niin pieni.
Kuten minun mielenikin,

Maailmani
on tänään 
vähän kauniimpi
kuin eilen.

Aurinko paistaa
hieman kirkkaammin.
Pilvet taivaalla
ovat aavistuksen kauempana.
Silmäni katsoivat eilen
sumuverhon takaa.
Tänään loistavat
kirkkaammin,
kuin tähdet öisen taivaan.

Askel, tuo eilen raskas,
eteenpäin laahustava.
Ei tänään uskoisi samaksi.

Jos osaisin liitää,
liitäisin.
Hullun lailla lentäisin.

Olen niin onnellinen.
Tämän hetken.

Minä piirrän
peilin pintaan sydämen.
Maalaan kauniisti siitä
tumman punaisen.

Vaan kestääkö onni elämän.
Onko tarkoitus kaikella
sen sisällä.

Kun elämän helminauhaa
pujottaa.
Ei aina tiedä, mikä
nurkan takana odottaa.

On tänään onni tässä.
Vaan huomenna,
ei tiedä,
mitä tapahtuu elämässä.
Kehdosta sinut kiskottiin
tämän elämän
kujanjuoksuun.
Nopeatempoiseen
täydellisyyden tavoitteluun.

Kehtolauluna laulettu
Länne lokari kaikuu
haalistuneista muistoista,
hiljaisina syysöinä,
yksinäisen sydämesi lyödessä
kiivaaseen tahtiin.

Kun kaikki on saavutettu
Yksinäinen sielu
yksinäisessä ruumiissa
odottaa enää viimeistä lautturia
ummehtuneella ruuhellaan.

Onko saattoväkenä
matkan varrelle unohtuneet.
Vai kaikuuko lapsuuden
Lännen Lokari
lähettäen viimeiselle matkalle
tavoittamatta yhdenkään
kuolevaisen korvaa.
Varpaat kastuu
talven raiskaamissa
kengissä.

Jouluvalot tuikkii
naapurin pihapuussa,
vaikka on huhtikuu.

Minä hyräilen
pienen lurituksen
nuotin vierestä.
Enkä ymmärrä
miksi ulko-ovessasi
lukee vieras nimi.

Polkupyöräsi nojaa
yhä portinpieleen.
Kovettuneet jalkapohjat.

Kuin luodut kulkemaan
tähän kiviseen maaperään,
kekäleiden poroksi
polttamaan sänkipeltoon.

Paksunahkaiset,
parkkiintuneet,
tuulen ahavoimat.
Eilispäivän nuorenmiehen
jalat.

Varpaankynnet
sisäänpäin kääntyneet.
Liian pitkä matka ja
liian kova vauhti.

Liian nopeasti katosi eilinen.
Tänään pellolla kulkee
vanha mies.
Terästetty huominen
vie uskottavuuden eilisestä.

Ei sovi niiden yhtymäkohtaan
lempeät sanat tai
hellät kuiskaukset.
Ei rakkauslaulun koskettava
nuori lempi.

Ei herkät soittajan sormet
solju pianon koskettimistolla,
vaan sinipunaisen yön
pimeydestä syöksee
sokeat salamat
kohti arkaa soittajaa.
Kuin korpit hylätyn
haaskan kimppuun.

Huomisen väri on
viininpunainen.
Eilinen vain varjona taustalla.

Ja yön pimeydessä
soittaja itkee.
Minun elämäni
on noissa säkeissä.
Juuttinarulla suut
kurottu umpeen.
Heitetty roska-auton lavalle
muiden roskien vanavedessä.

Ei tullut tammiarkkua
viimeiselle matkalle.
Vanerinen puupalttoo
saattelee hiljaista matkaajaa.

Saattajat unohtuneet
matkalla lähiöpubiin
ottamaan vielä yhdet
lähdön kunniaksi.

Ei veissattu näissä
maahanpanijaisissa
Sun haltuun rakas isäni
vaan rystyset valkeina puristuvat
kaljatuopin kylmään pintaan
ja yhteen ääneen lausutaan
Oli se jumalauta melkoinen muija,
veti puoli pulloa Kossua
tosta vaan kulauksella.
Kuu-ukon vartioidessa 
syysyön kuulalla taivaalla.
Meidän unemme yhtyvät toisiinsa,
kuten me kaksi tässä samassa vuoteessa
joskus vuosia sitten.

Meitä kahta
ei enää ole.
Ei missään sijamuodossa.

On vain kuu-ukko
joka valaisi
lemmen matkamme,
tutkimusmatkan
toinen toisiimme.

Tallensi mieleensä
kiihkeän kuiskeemme,
hekuman huippumme
ja sulki siveellisesti silmänsä,
kun sinä tulit minuun.
Pala kurkussa.
Puhekupla kurkunpäässä.
Sanat lukittuina syvälle
ajatusten kanssa.
Ulos pääsemättömiin.

Sinä viheltelet
viakkaana,
sormet ristissä
selän takana,
lemmenluritusta.

Enkä minä pysty
edes kuiskaamaan,
etten usko
sinulta sanaakaan.
Tänään tanssin kilpaa
kohtalon kanssa.

Tangon tahtiin liitelen
käsivarsilla elämän.

Epävireinen kuolema soittaa
takavasemmalla
ensi viulua,
polttavalla vimmalla.

Meidän askeleemme
eivät sovi
samaan tahtiin.

Elämä kiirehtii,
sotkee varpaat.
Eikä edes
illan viimeinen valssi
ole sovitettu meille
oikeaan tahtiin.
Kiviä taskussa.
Sormenpäät tulessa.

Minulla oli joskus letit ja
kellohelmahame, 
joka heilui tuulessa.
Hyppynaru, kumipallo ja
itkevä vauvanukke.

Kivet polttaa taskussa ja
Sormista kesii nahka.

Minulla on täysi työ
asettaa askeleeni
tämän elämän tahtiin.

Jossain tikittää taskukello
Tiimalasissa valuu hiekka.
Eilinen tuntuu kaukaisuudelta
Enkä minä tiedä
mitä tuo huominen.

Peilistä katsoo
vieraat silmät.
Näissä huoneissa
Pimeissä käytävissä.
Tupakansavun peittämissä
seinissä.

Minun maailmani
on näissä.

Lapsen pulleus
on vaihtunut
aikuisen naisen
pyöreyteen.

Lapsuuden viattomuus,
kipeään katkeruuteen.

Oikea ei enää
erotu väärästä ja
omatunto on jotain,
minkä voi kadottaa.

Huominen tulee,
jos on tullakseen.
Sitä ei kannata odottaa.

Ja sinä sanot,
miten kaunis
maailma onkaan.
Sateenkaaren päästä
ei löytynyt kultaa.

Oli vain pussillinen
nahistuneita nauriita.

Koinsyömä villasukka,
unohtunut jonkun jalasta.
Auringon polttama
kumiteräsaapas,
ilman vartta.

Ja me nauroimme
kilpaa
auringon kanssa.
Käsi kädessä,
kaksi ihmislasta.

Meidän aarteemme
oli tässä.
Suru silmissäsi
on käsin kosketeltavissa.
Ikävä hiljaisilta 
huuliltasi luettavissa.
Kyynelet suolaiset
näkymättömänä kalvona
poskillasi.

Enkä siltikään pysty
tämän enempään.

Ei minusta ole kuin
varjoksi astumaan
askeltesi jälkiin.

Kuiskeeksi etäisesti
kantautumaan korviisi.

Helliksi hyväilyiksi
sydänalaasi.

Kannan sinua käsivarsillani
läpi keväisen niityn.
Asetan sammalpedille
lepäämään.
Hyväilen ikävää
harteiltasi.

Etkä sittenkään
minua huomaa.
Silmäsi riisuvat
minut katseellaan.

Minä värisen kylmästä.
katseesi alla.

Palelen
Noista silmistä
on kadonnut rakkaus.

Mihin se katosikaan
näiden vuosien saatossa.
Tilalla
ylenkatse ja välipitämättömyys.

Pakenen
Olen sokea
Verkkokalvot kylmästä
kohmeiset.

Minne matkaa muuttolinnut
syksyisin.
Sinne minäkin tahtoisin.
Olen niin yksin
Palelen.
Sanaton hiljaisuus
astuu helistävän sieluni
portista sisään.

Lakaisee vaivatta
viimeisenkin vastalauseen
pitkävartisella luudalla
omantunnon taakse
piiloon.

Hengityskään ei uskalla enää
edes pihistä.
Kuin varkain karkaa
henkitorvesta suoraan
paperipussiin,
joka ei rapise edes erehdyksessä.

Sielujen kaatopaikka
on täytetty ääriään myöden täyteen.
Hiljaisuus on laskeutunut kummuille,
joilla äänettömät kynttilät lepattaa
eilispäivän muistoja
savuna ilmaan.
Minä kiroan 
kuin mies.

Pieren kuin
vanha portto.

Minulla on allakka
miesten nimillä täytetty.

Enkä yhtäkään heistä
enää kunnolla muista.
Veden pintaan 
minä sinut hahmottelen.
Piirrän ääriviivat sinulle.
Sellaiset kuin haluan.

Lepän oksista punon
hiuksesi.
Norkot kauniina kehänä
kasvojen ympärillä.

Pajunkissat pudotan silmiksi.
Niin pehmeät, hellän hyväilevät.
Kutsuvana minulle säteilevät.

Rusokirsikka kukkii huulillasi.
Komea rakkaani.
Kuvittelen pehmeän kutsun,
miten kuiskaat nimeäni.

Sinut minä muovaan mieleisekseni.
Asetan veden pinnalle sydämesi.
Untuvista sen rakennan.
Keveän, herkän sydämen.

Kaivan taskusta lukon.
Lukitsen sydämen, 
ettei se muille syki.
Vain minulle, 
joka sinut rakensin.

Vaan uppoaa sydän.
Ei kestä lukon painoa.
On pohjassa se minkä rakensin.
Katoaa hetkessä kirsikat,
kissat ja oksatkin.

Ei lukolla sydäntä lukita.
Muistathan.
Unohduksen valtatiellä
ei ole nopeusrajoituksia.

Ei väliä sillä,
mihin suuntaan ajaa.

Liikennevalot poistettiin
risteyksistä.
Turhanpäiväisiksi todettiin.

Ei ollut kellään
aikaa pysähdellä.

Sinä asensit hidasteen
reitilleni.
Nikottelin tyhjäkäynnillä
hetken aikaa.

Pakko oli luovuttaa.
Eteenpäin en voinut tehdä matkaa.
Tilata hinausauto,
vaikka matkaani
olisin tahtonut vielä jatkaa.
Viisi vuotta
olen nukkunut
kumisaappaat jalassa.

Olen odottanut
viidenkympin villiltystä.

Kun se tulee
pääsen sängystä suoraan
matkaan,
jalat valmiina saappaissa.

Kai se iskee minuunkin,
niin kuin miehiin.
Mikä meistä naisista sen
kummempia tekisi.

Kuumat aallot ja
raivonpuuskat.
Enpä tunnu minä
niitäkään kiinnostavan.

Tuumanneet tietysti
yhdessä suin,
mitä tuohon aikaansa tuhlata.
Hikoillut se on aina ja
syntymästä
luonne tasainen,
aina pahalla päällä.

Mutta,
siihen en osannut varautua,
miten ajatukset
tekevät kepposen.
Aloittaneet lähtölaskennan,
mokomat.

Joku hokee pään sisällä,
ettet sinä tästä
enää nuorru.
Valinnat on tehty ja
elämän suunta otettu.
Se on se, mikä on.

Mutta kun kuitenkin
toinen minä hakkaa naskallilla
reikää nahkaan.
Kuiskii,
Katso, niiteillä sen kiristän,
nahan.
Ei näy poimut kaulalla,
eikä rypyt decolteen.

Sinulla on monta
tietä tutkimatta.
Polkua katsomatta.
Älä hyvä nainen luovu elämästä.


Kun elää
tarpeeksi pitkään
oppii huomaamaan,
ettei huominen
ole sen kummempi
päivä kuin eilinen.

Eikä ylihuomenna
ole sen valmiimpi,
kuin tänään.

Mutta sitä
ei ymmärrä kai koskaan,
ettei ajan ratasta
voi kiihdyttää,
eikä hidastaa.
Ei voi hypätä matkasta
ja juosta aikaansa
uudelleen kiinni.

On vain kuljettava
samassa vaunussa
lähtöasemalta määränpäähän
ja annettava
elämän kuljettaa.
Olen saanut ripauksen
pehmeyttä.
Käsin kosketeltavaa joustoa.

Pelastusrenkaan peittämään
ennen niin kapeaa uumaa.
Etten vajoa,
kun vaihtoehtovuodet puskee
naiseuteni uumenista,
vuolaana virtana itsensä
otsalta tissivakoon.

Uria.
Kuin veden vuolemia
pikku puroja
Risteilee reisistä pakaroihin.
Muurahaisenpolkuja tekemään
sormenpäittesi
tutkimusmatkasta
muuta kuin yksitoikkoisen.

Rintani kerään
joka aamu push uppeihin
ja lähetän mielessäni
hiljaisen rukouksen,
että minun ei tarvitse enää
koskaan niitä riisua sinun nähtesi.

Rakkaus maistuu erilaiselta pimeässä.
Hämärän huoneen viileissä lakanoissa.
Siellä me kuiskimme
toistemme iholle
niitä samoja lauseita,
kuin jo vuosia sitten.
Silloin, kun aurinko paistoi ikkunoista
ja täydelliseen intohimoon
kuului katsoa rakastaan silmiin.
Kuurankukilla kirjottu
mökin ikkuna.
Täynnä muistoja menneiltä ajoilta.

Takakenossa nököttää
aikoinaan niin jalo piippu.
Kohosi silloin korkeuksiin.
Uljaana katon korkeimmalta kohtaa.
Tuprutti kauas savunsa,
kuin näyttääkseen sen
miten mahtava olikaan.

Katostakin jäljellä päreitä siellä sun täällä.
Aurinko paistaa pilvettömällä säällä
suoraan pirtin ummehtuneelle lattialle.

Ei enää jälkeäkään kirjavista
räsymatoista.
Niihin oli kudottu menneiden
vuosikymmenten koko kirjo.
Tänään enää kuituja lankkujen raossa.
Pesätarpeina metsän piipertäjille.

Ovi vielä aukeaa kulkijalle.
Narahtaa raskasti ruosteiset saranat.
Kutsuaan kuiskaa kamari tuvan takaa.
Viettelee kulkijaa astumaan peremmälle.

Vaan mitä mahtaa vanhus ajalle.
Se on kulkenut liian monta kierrosta
rattaansa ympäri.
Ajanpyörä on heittänyt hyvästit
aikoja sitten.
Käärinyt unohduksen verhon
raskailla käädyillä
lipumaan tuonelan virtaan.
Aloittanut ajanlaskun alusta
ja jatkanut loputonta matkaansa.


Olet valoni,
jota kohti askeleeni johtaa.

Jokainen päivä tuo
sinut lähemmäs minua.
Yö antaa armonaikaa
kohdata itseni.
Oppia elämään
siinä elämässä,
joka on syntymän ensihetkestä
minulle tarkoitettu.

Sinä olet
tähteni merten takaa.
Tuikit silloin, kun minulla
on vaikeaa olla ihminen,
tässä täydellisten ihmisten
maailmassa.
Helistät tuikkeesi
pimeimpään syksyyn.
Kasvatat varjot pakenemaan
askelteni tieltä.

Minä olen kiinni tässä
elämässäni niin tiukasti,
kuin kuumaliimalla liimattu.
En tahdo irrottautua,
En päästää irti,
En vapaaseen pudotukseen.

Etenen vääjäämättä
kohti määränpäätä,
jossa tiedän tähteni odottavan.

Olen onnellinen jokaisesta hetkestä,
jonka tiedän kaventavan
kuljettavaa matkaa.
Kun minun aikani on tullut.
Hymyilen tietoisena siitä,
miten täydellistä kaikki
lopulta onkaan ollut.