Kaiku

Tänäpän mää muistelin
mun äitin kasvatusäitii.

Mää sanosin, et kuin mää olen
niin tullu sihen,
vaikken mää mittää
verisukkuu olka.

Se ain lensi.
Se lensi öisin.
Unisas.
Kiipes katol ja lähti lentoo.
Ja määkin lennä.
Mut mää en lennä unisain.
Mää lennän valveil.
Mää lennän mun pääsä ja
sit mää lennän täsä
kun mää kirjota.

Ja se oli puoleto
Se oli ain niin puoleto,
et ei kaikki sitä meinannu ymmärtää.
Nokkiisas ne otti,
ku se voi sannoo,
iha mitä vaa.
Se sanos, mitä se ajatteli
Se oli sitä puolettomuut,
ei se pahhaa sil meinannu.

Ja se nauro.
Se oli niin jumalattoman
kova nauramaa.
Ja ku se rupes nauramaa.
Ei siit meinannu tulla loppuu.

Ne sano sitä noiraks.
Sillon aikoinas,
kun niit noitii viel peljättii.

Mut ei se ollu noita.
Ei vaikka se öisin lensiki.

Ja sää.
Sää sanosit mul,
et mää olen noita.
Kuin sää oikei
muu nii sanoitka.

Mut en määkä ol.
Mää olen vaan niin kova
noituumaa.
Mut en mää mikkää
noita silti ol.