Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2014.
Minut sinä kielsit.
Vaikka yön pimetessä,
mustaksi harsoksi taivaalle.
Kuun sammuessa
liian pitkään valaistuaan.
Olit minut allesi painanut,
kostealle mättäälle.
Tunnustellut raskain käsin
minun neitseellisen
häpyni rajaa.
Sukeltanut siinä sisääni,
kuin hengenhädässä.
Iso mies,
alistaen minut alleen.
Raivopäänä kiroillut
liian lyhyeksi jäänyttä
aktia.
Sylkäissyt kasvoilleni ja
käskenyt kasvaa aikuiseksi.
Tänään minä kannan
seuraukset sinun eteesi.
Lapsenkasvoillani
vain muisto hymystä,
joka niillä ennen kujeili.
Ja minut sinä kiellät.
Osoitat sormella
sylissä makaavaa lastasi.
Huora äpärineen kuuluu sinne,
missä synnistä saa palkkansa.
Ja minä.
Käännyn kannoillani.
Lapsi sylissä,
kävelen lempeiden laineiden
hyväillessä hentoja nilkkojani,
kohti siintävää
kuunsiltaa.
Silmät sidottuina
minä olen vaeltanut
tämän unisen kaupungin
kaduilla.
Eksynyt porttikonkeihin,
joissa prostituioidut
yön hämärässä,
harjoittavat
ammattiaan.
Olen oksentanut
kitkerää sappea,
imelän tuoksuisten
ilotalojen kujilla.
Eikä ylpeyteni
ole antanut periksi
pyytää yösijaa
mahtavalta madamelta,
jonka alamaiset
minunkin mieheni
ahnain pikku kätösin
painoivat
kuuman syliinsä.
Ylpeys,
joka minussa elää.
Sykkii vielä kiivaana,
näiden räsyjenkin alla,
Vaikka olen
elämässä kaiken muun
menettänyt.
sitä ei minulta kukaan
voi koskaan riistää .
Eikä minusta tänään
ole katsomaan
itseäni silmiin.
Ei kysymään,
ovatko tehdyt tekoni
niitä,
jotka kunniana
jälkipolvissa muistetaan.
Mutta vaikka minä
eläisin kanssasi
synnissä,
josta minut
toisessa ajassa
kivitettäisiin.
En voisi
rakkauttani sinuun
kieltää.
Riettaana rehottaa
minun
pihamaani.
Horsmat sulassa sovussa
vanhan
pionipenkin kanssa.
Autio mökki.
Ikkunat säpäleinä.
Ovessa lauta,
naulattu puolihuolimattomasti
täysvinoon.
Ei ole piipusta
noussut savu enää
vuosikymmeniin.
Ei narisseet askelmat kuistin,
kulkijan kengän alla.
Rantakaislikko huokaa,
tuudittaa vanhaa saapasta
vasten lahonneen
veneen pintaa.
Ei lämpene sauna rannassa.
Ei tömistä lasten askeleet
pitkin rantapolkua.
Ei täyty kesäpäivä
veden pärskeistä.
Ei ilon kiljahduksista.
Täällä aika seisahtaa.
Ei ota askelta menneeseen,
eikä tulevaan.
Ja minä kosketan
lahonneen veneen pintaa.
Sivelen veden hiomaa
Rantakiveä.
Antaisin mitä tahansa,
niistä hetkistä,
jotka mahtuvat
näiden päivien väliin,
joina halusin unohtaa
tämän maiseman.
Kesäyö 
kääntyy kannoillaan.
Jatkaa matkaa
jonkin tovin.


Alkaa ajanlaskun
alusta.
Silti
huomiseen on vielä
hetki aikaa.

Koruttomat lauseet.
Alastomalla sivulla.
Elämääni
ei asettunut edes
peltohiiri,
arkea jakamaan.
Sysimusta taivas ja
repaleiset aamutossut,
turvonneissa jaloissani.
Jaksan vielä toivoa. Rahakirstua
sateenkaaren päähän.
Prinssiä
korskealla ratsullaan.
Tai edes
juopporenttua
iltaisin kotiin
odoteltavaksi.
Eikä maasta,
josta minä olen tullut.
Kasva,
kuin hukkakauraa.
Ei,
vaikka se lannoitettiin
kymmenillä korulauseilla.
Kasteltiin kyynelillä,
jotka rakkauden vuoksi
on vuodatettu.
Minä rapistun
Vanhenen arvokkaasti.
Ja vaikka minä uskoisin
iankaikkiseen elämään.
En katuisi yhtäkään tekoa,
jonka rakkauden vuoksi
olen tehnyt.
Kesäyössä 
käen kukunta.
Sinä riisut minut
silmilläsi.

Tukahduttava kuumuus.
Hikinorot
vuorovesien kaltaiset.
Syöksyvät otsaltani
tanssahdellen.

Ja minä sulan hymyksi.
Laskeudun
yksinäisyyden valtaistuimelta.

Muurit jotka rakensin
Murenevat jalkojesi juureen.

Eikä käki kuku vuosia minulle.
Se kukkuu meille yhteisiä.
Sinä raiskasit
minun mieleni,
kuin kertakäyttöisen
nenäliinan.
Sotkit täynnä
epämääräisiä ajatuksia.
Piirsit kaavioita
kulmasta kulmaan.
Muurahaisenpolkuja
Elefanttien asteltaviksi.
Syljit päin kasvoja
Sanoit,
että olin pelkkää
kauppatavaraa.
Kosteaa lihaa
sinun elimesi ympärillä.
Eikä kuitenkaan
seisokki sinun haaroissasi
Tuonut sinulle sitä tyydytystä.
Vaan häväisit minun mieleni,
näyttääksesi kuka on isäntä talossa.
Minä rakastan
Niinkuin äiti
rakastaa lastaan.
Rakastan,
kuin ihminen
lähimmäistään.
Mutta rakkautta.
Sitä, mitä nainen tuntee
mieheen.
Sitä minusta
ei löydy rahtustakaan.
Jos rakastaisit
kuten minä.
Antaisit minun
mennä.
Jos uskoisit tulevaan,
kuten minä.
Tietäisit,
että tulevaisuus
ei ole meidän.
Jos koskaan
oppisit tuntemaan
minun todellisen
sisimpäni.
Ymmärtäisit,
että anteeksianto
tappaisi osan minua.
Olisin kuollut elävä.
Eikä minulla olisi
pakotietä
tästä elämästä.
Anna minun mennä.
Sydämessä riehuu,
tulimyrsky.
Kammioissa kiehuu veri.
Liekki joka hehkui,
palaa kuin
viimeistä päivää.
Jos eilen
elin puolinaisen ihmisen
puolinaista elämää.
Olen tänään
kokonaisempi
kuin koskaan.
Tänä yönä
karkaavat pilvet.
Nuo hahtuvan pehmeät
kumpareet.
Kiitävät villeinä
pitkin taivaanrantaa.
Vilkuttavat hyvästiksi
sinulle,
joka yksin jäät
kaipaamaan.
Eikä huominen tule.
Ei ennen kuin
yö on laskenut
vanhan päivän mailleen.
SInä
Istut ja katselet
pilvien matkaan.
Kyynel poskella kertoo
jonkin ajanjakson päättyneen
elämässä.
Huomenna saapuvat
uudet pilvet.
Kantavat hetken
taivaankantta
olemattomilla käsivarsillaan.
Ja siinä on hyvä olla.
Tiedät,
että entisen mentyä
tulee tilalle uutta.
Alkaa uusi aika,
joka lähtee luotasi,
kun taas sen aika on.
Mutta elämä jatkuu.
Ja tulevaisuus.
Siinä on voima.
Syksyn kynnyksellä
kevytkenkäinen minäni
vaihtaa askeleet raskaampiin
ja jalkineet sääriä myöden.
Kelpaa niillä tanssahdella
vesilätäköstä lätäkköön.
Potkia syksyn lehdet
pihapolulta syrjään.
Ei ole reikää saappaassa.
Kesän aikana paikkasin
kahteen kertaan.
Minä leijailen
hentoina hileinä
vasten kasvojasi.
Kuin pakkaspäivän lumisade
keskitalvella.
Nipistän poskeasi,
kuin pakkanen,
joka paukkuu nurkissa
ja astinlaudoissa.
Mutta keskikesällä
et halua kylmää luoksesi.
Ravistat minut
irti itsestäsi.
Ravistat
kuin tomut
kauan ullakon kätköihin
hautautuneista
juuttisäkeistä.
Mutta en minä luovuta.
Minut on merkattu
sinun elämänviivaasi.
Kirjottu kankaalle,
jolla itsesi
iltaisin verhoilet.
Ja minä takerrun sinuun
tiukemmin.
Mitä enemmän ravistat,
sen varmemmin
ihoni liimautuu ihoosi.
Et sinä minusta eroon pääse.
Minä olen takiainen,
joka kasvan ravinteikkaasta maasta.
Minä näyttelen
tämän elämäni
alusta loppuun.
Täysillä viimeiseen
esiripun laskuun.
Olen näytös näytökseltä
kasvanut ihmisenä.
Kohtaus kohtaukselta
oppinut uutta.
Luulen,
että on tullut
viimeisen näytöksen
aika.
Kohtaus kohtaukselta
aion improvisoida
siten
ettei kuolinvuoteellani
minulla ole
mitään kaduttavaa,
Kannan hautaan
toteutumattomia
haaveita.
Kuoppaan
saavuttamattomat
unelmani.
Tänä yönä
kirkonkellot kilisee
Minun menneisyydelleni.
Urut soittavat
säveliä
muistokseni,
hiljaa väristen.
Ja enkelten kuoro
itkee hyvästiksi.
Aamulla
auringon noustessa.
Olen vahva.
Vahva astumaan
eteenpäin
elämän tiellä
Vain jäähyväiskukat
tuoksuvat vienosti
kalmistossa.
Olen kesänlapsi.
Lettipäinen
auringon lellikki.
Pisamanaama,
nappisilmä.
Sununtailapsi.
Suruja vailla.
Elämääni kuljen
keijukaisen lailla.
Olen onnettaren
kainaloinen.
Valoa kohti kuljen.
Ei ole maailmani
haaveita vailla.
Elän
Unelmoin ja
Tiedän,
Tää kaikki on vaan
mulle laina.
Tasapeli
kuiskasi kuolema ja
paiskasi kättä
elämän kanssa.
Hengenlähtö
hiuskarvan varassa,
enkä vieläkään tiedä,
kumpaa kiittää.
Luovuttiko kuolema.
Ottiko elämä
erävoiton.
Minulla ei ole
yhdeksää henkeä.
Tämä yksi riittää,
kunhan on tarpeeksi
sitkeää lajia.
Mitätön on
minun murheeni
maailmankaikkeudesssa.
Hävyttömän pieni
kaukaa katsottuna.
Läheltä pöyristyttävä.
Pröystäilevän
omahyväinen.
Mutta.
Entäs sitten.
Minulle se on
täyttä totta,
sinulle vain
kaukainen
mitättömyys.
Kiroat minut,
joka olen kuin kuvajaisesi.
Muistutus menneiltä
ajoilta.
Kopio sinusta,
joka askel askeleelta
sortuu
samoihin virheisiin.
Piekset selkänahasti
ulos
uhmakkuuden,
joka uskaltaa
sanojasi kyseenalaistaa.
Ruoskit sanan säilällä,
ojentaen,
kuin pahaista lasta.
Enkä minä muuta kaipaa,
kuin kannustusta.
Uskoa siihen,
että kykenen.
Taivas itkee virheitä,
jotka toistuvat
sukupolvelta toiselle.
Minä rukoilen
voimaa,
olla joskus omien
lasteni arvoinen.
Oman elämäni
riittämättömyys.
Epätyydyttävä sijoitus
arvoasteikolla.
Lapsuuden haaveet
tänään
ruosteen patinoimat.
Ajanhampaan syövyttämät
nuoruuden unelmat.
Lopulta ei ollutkaan
elämällä varasuunnitelmaa.
Ei pakotietä,
kun ajanratas
raksutti ohi
vuosikymmenten.
Alaston alkuihminen
Taivaankappaleetkin
siirtyneet
vuosien saatossa
väärään asentoon
tähtikartallani.
Minusta ei lopulta tullut
mitään siitä
mistä haaveilin.
Karaistu on
minun sieluni,
Tuhansilla
loukkauksilla voideltu.
Vahvaksi on
muotoiltu kehoni.
Kymmenillä iskuilla
sinun kädestäsi
muokattu.
Eikä osaton
ole minun sydämeni.
Siihen jätit
polttomerkkisi,
kuin karjaan konsanaan.
Olen tässä ja ymmärrän,
miten onnekas olen ollutkaan.
Olen elossa tänään,
vaikka eilen en uskonut.
Taivaanrannan peittää
himmeä usva.
Minun mieleni on
kirkkaampi kuin vuosiin.
Olen kokonainen,
vaikka minut halkaisit
kuin halon.
Karisee muistot,
kuin neulaset kuusesta.
Sammaloitunut
pihatie.
Suljettu kotiovi
viimeistä kertaa.

Ikävä on minun
kumppanini.
Matkaseurana
elämänpolulla.
Liian suuret
saappaat astua.
Minä lempilapsi,
maailmanmatkaaja
tätä nykyä.
Taakseni en katso,
ettei kaipaus
kipua reppuun.
Ketunleipiä
aamupalalla.
Ruusuja
päivälliseksi.
Iltaan mennessä,
olemme päätyneet
rentunruusuihin.
Elämisen sietämätön
vuoristorata.
Aallonharjalta
rypemään pohjamutiin.
Sormuskätesi katoaa
housuntaskuun.
Uskothan,
että minun
vihkisormukseni
putosi vahingossa
Liedon Hesburgerin
vessanpönttöön.
Aikamatkalla
kinttupoluilla.
Horsman peittämillä
pientareilla.
Vaeltelen ajatuksiini
uppoutuneena.
Harhailen
kauas pois,
kaiken tämän
kiireen keskeltä.
Ensisuudelma
maitolaiturilla.
Valkopäinen pojannassikka,
moiskaus
keskelle suuta.
Häpeän puna.
Jännityksen värinä,
kahden keskenkasvuisen
välillä. Kohtasin sinut jälleen
ajan kuljettua
pitkin harppauksin,
kiirehdittyä melkein
ohi aikuisuuden.
Sama hymy.
Sama lämmin katse.
Kaikki muistot
olivat siinä hetkessä.
Välissä kokonainen elämä.
Ajanratas,
joka raksutti kiivaammin,
mitä oli kai tarkoitettu.
Kaksi aikaansa väsynyttä
ihmislasta.
Uraputken uuvuttamaa
aikuista.
Hetken lumous,
aikuisten leikit,
joita lapsena ei
edes tiennyt
viedä loppuun.
Hetki,
joka huomisessa oli
jo poissa,
Tänne minä palaan.
Annan ajatuksen kulkea
vahalle maitolaiturille.
Mennyt hetki
on kauniimpi,
kuin aikuisuuden
halut,
Tavoittelin kuuta,
Unelmien prinssiä
valkealla ratsullaan,
Siihen itseensä 
kapsahdin
vieläpä pyrstölleni.
Prinssikin oli
pelkkää
kuttaperkkaa.
Keinuta minua
tuuli.
Hyväile ihoani
viilein huulin.

Upota syliisi.
Hyräile korvaani
viimeistä kertaa.
Hyvästiksi.
Jotta minulla
olisi jotain,
mitä kaivata,
kun olet mennyt.
Kirjoitan
lukemattomia lauseita.
Ei niissä ole
tarttumapintaa.
Ei mitään
mikä yhdistäisi
ne toinen toisiinsa.
Sinulle minä kerron,
ettei kannata
minua rakastaa.
Rakkautenikin on vain
silmänlumetta.
Pelkkää valhetta
koko elämäni.
Katoan
sinun käsistäsi.
Valun kuin vesi
viemärikaivoon.
Eikä kantta
ole helppo avata.
Ei kai tarvettakaan.
Kotiin minä tahtoisin.
Valkorunkoisten
pihakoivujen katveeseen.
Sinne ripustaisin
riippumaton.
Avaisin kirjan ja
heittäytyisin
maailmaan,
josta olen kasvanut
ulos jo vuosia sitten.
Eikä sydämeni
tuntisi tätä tuskaa.
Joka sinne on padottu.
Ei silmäni näkisi
tätä kurjuutta.
Jota elämä tielleni
on lakaissut.
Kotiin minä tahtoisin.
Olen niin
matkastani väsynyt,
Ja saisin vain painaa
silmäni kiinni.
Olla hetken aikaa vapaa.
Elämän minulle antamista
taakoista.
Sydämen tilavuus
loppuu aikanaan.
Arpiset haavat
ratkeavat lopulta,
kuin ilmapallo
täynnä vettä,
osuessaan kiveen.
Olen sydämetön
raukka.
Kannat juhannusruusuja
hautajasisaatossa
haudalleni.
Sinä mouruat pihallani
kuin kolli kuutamolla.
Kiimainen katse silmissäsi
ja pakotus haarovälissä.
Ne sinun toimiasi ohjaa,
Ei ole rakkaus se,
joka sanelee,
vaan määrätietoinen
polte.
Ei.
Sinä olet pelkkää
hukkakauraa,
joka saastuttaa
oikeat tunteet.
Mene pois
oveltani.
Älä kolkuta
Minä en avaa.
Minä
olen kynsinyt
sinun nahkaasi
elämän mentävät arvet.
Jättänyt
riekaleet rannalle ja
uinut uudelle ulapalle.
Eikä sinulla
poislähtööni ollut
mitään vastaan sanomista.
Huokailit hiljaa onnesta.
Elämässäsi olisi
vihdoinkin rauha.
Takataskusta kaivan
Diplomin.
Jaan siihen präntätyt
suositukset
lähikapakan baaritiskillä.
Ottajia riittää,
oikein diplomipalkitulla
tyttöystävällä.
"Täs on hyvä narttu,
Ei oo turhan kranttu.
Toivottavast jolleen kelpaa,
mulle ei oo enää
mitään virkaa."
Ja taas viedään naista,
kuin pässiä narussa.
Kapakkaruusu kukkii,
Jokaiselle
Vain pienen hetken.
Aurongonsäteet silmissäsi,
hymyilet minulle
koko kasvoillasi.
Ja minä.
Rakastan,
kuten jokaikisenä
päivänä,
hymyä
Sinun kasvoillasi.
Kesäöiden tuoksu
tarttuu minun ihooni.
Leijailee aamuauringon
noustessa taivaanrantaan,
kilpaa ensisäteiden kanssa,
kohti korkeuksia.
Kohisevana koskena
virtaa veri
minun suonissani.
Sydämeni sykkii
saman tahtiin,
kuin kaukainen
aavikkorummun pärinä.
Minun sydämessäni
sinä olet niin
todellisena läsnä.
Vaikka välillämme
koivukujat katoavat
horisonttiin.
Eikä kengättömin jaloin
tohdi juosta.
On maltettava odottaa
sinua
saapumiseesi asti.
Eikä yön viileä tuoksu,
minun iholtani katoa.
Ei ennen kuin
sinä olet sen
maistellut iholtani.
Sydänveri
Minulla sekin on
sysimusta.
Sinulta sain
arvoasteikolla
heikoimmat pisteet.
Niillä minä
elon polkuani tallaan.
Yritän olla ajatelmatta.
Opetella
valitsemaan
spektristä
kirkkaimmat värit.
Mutta inhimillisyys
Se ei asetu sisimpääni
Vaikka
taskulampun valossa
asettelin
siirrännäisen rintaan.
Kevään kasvaessa
kiinni ihooni,
Minä liitelen kohti
kesää,
joka kuiskii minulle
lemmestä
pieniä loitsujaan.
Eikä minulla enää
minnekään ole kiire.
Kasvan yhdeksi
vuodenaikojen kanssa.
Sukellan niiden
sumuisiin
vaihtumiskohtiin.
Minun kelloni tikittää
ajanlaskua
hitaasti kohti
eloni ehtoota.
Mutta minä en valita.
Minun aikani on tässä.
Näissä eteenpäin
kulkevissa päivissä.
Tummina kuiskivissa öissä.
Minä rakastan.
Jokaista hetkeä,
jonka olen saanut elää.
Kavahdan sinua.
Jokaista kosketustasi.
Kättesi vaikutuspiiri
kasvaa päivä päivältä
liian laajaksi.
Onko minulla enää
mahdollisuutta paeta.
Haukkoen
hengitän tulehtunutta ilmaa.
Helium muuttaa äänen
pieneksi piiperrykseksi,
Sitä sinä minulle tarjoat,
höyrystynyttä todellisuutta,
fuksianpunaisista maljoista,
Miksi kätesi tarraavat minuun
yhä tiukempaan.
Kourivat nahkaani,
joka ei käsiisi halua asettua,
Olen kuin susikoira Roi.
En vanhene koskaan.
Juoksen ja matkani jatkuu.
Pakenen luotasi,
syntyen uudelleen.
Uskoen tulevaan.
Sinun kourivat kätesi
katoavat kaukaisuuteen.
Käsirysyssä
Oman itseni kanssa.
Säyseä minä
ohjaa hurjempaa.
Opastaa vihanhallintaa.
Eikä ymmärrä,
miten tähän
on päädytty.
Kun elämällä piti olla
selkeä suunta,
jota kohti suunnistaa.
Tässä sitä roikutaan
löysässä hirressä,
valmiina putoamaan
pienimmästäkin
tuulenvireestä.
Raakile olen
rakkauden tiellä.
Oppipoika
oppineiden keskellä.
Monta olen kesää elänyt
talvea tarponut.
Eikä silttenkään
minun elämänkokemukseni
ole kuin osa siitä
mitä sen pitäisi olla.
Rahasta minä
myin sieluni.
Nain sinut
siinä toivossa,
että henkesi heittäisit,
ennen kuin
huomaisit vaatia
minulta lojaaliutta.
Eikä siihen paljon tarvittu.
Nuorta lihaa,
joka kiimaisena
minun lanteisiini
tarraa,
Puoli huolimattomasti
oli minut vietelty.
Syntien tielle saateltu,
kuin
pahamaineinen portto
keskiajan
varjoisilla kujilla.
Siinä unohtui
maine ja mammona.
Sielunikin raakkui
kuin vaha varis
taistellen oikean ja
väärän vaihtoehdoista.
Rakkaus.
Kuka sitä enää
nykypäivänä
menee sekoittamaan
parisuhteisiin.
Kalasääksi
valittaa vaikeroiden.
Odottaa malttamattomana
kumppaniaan
pariutuakseen.
Matkamies mittaa
askeltensa määrää.
Määränpään
saavuttaminen
on kaksinverroin
vaikeampaa
talvisena yönä,
kuin kesän
yöttömänä yönä,
jolloin aurinko
ei laske lainkaan.
Minulla ei ole enää
puolisoa,
jonka jälkiä korjata.
Sukkia kerätä lattialta,
tai pyyhkiä
sormenjälkiä
jääkaapinovesta.
Mutta minulla on
minun
arvokkuuteni,
joka vääjäämättä seuraa
askel askeleelta
samoissa jalanjäljissä
joissa tätä
eloni polkua
eteenpäin tallaan.
Kalasääksi
pariutuu elinikäiseen
parisuhteeseen.
Omani kesti
kesästä kesään.
Sinua minä pyydän
Rakastelemaan
iholtani
viime vuosien kosketukset.
Hyväilemään
menneet päivät,
jotka omahyväisinä
huokailevat
ihohuokosissa.
Kosketa minua
Hyväile kaikkialta,
Kokoa kehoni uudelleen
siihen muottiin,
joka kykenee antamaan
pyyteettömän itsensä.
Lahjoittamaan
vastarakkauden
sitä janoavalle.
Ohjaa minut siihen satamaan,
josta purteni löytää
rauhan,
Ja kun aika on.
Opeta,
miten toista tulisi rakastaa,
että itselleenkin
löytäisi jotakin pysyvää.
Sisimpäni on täynnä
surun sanoja.
Sydämeni lauseita
ikävästä.
Patoutuneet tunteet
syöksyvät ryöpsähdellen
vapauteen.
Virtana vellovat
eteenpäin.
Kiimanpolte silmissäsi
kertoo,
miten turhaa sinulle
on selittä rakkaudesta.
Tarkoituksetonta
odottaa enempää,
kuin hetken unohdusta.
Pakotietä
todellisuuden
sameasta rantavedestä.
Häpeä kulkee
omahyväisyyden
kantapäillä.
Sinun punaiset silmäsi
sirillään,
kuin sianporsaalla konsanaan.
Kuolaava suu,
joka hapuaa suutani
varkain.
Minä kaikkoan,
kuin pudonnut lehti
virran viemä.
Oksetat minua,
Olet kelvoton
raakki,
joka ilkkuen kulkee
talosta taloon.
Sängystä sänkyyn
haaroista haaroihin.
Eikä tyydyty koskaan.
Koura ojollaan.
Anelet ymmärrystä.
Vaikket tiedä,
mitä inhimillisyys tarkoittaa.
Sotket ja solvaat
Isket saappaalla,
kuin kuningas,
joka alamaisensa talloo.
Ei ymmärrystä voi jakaa
ellei ole sen arvoinen.
Itsensä ylentäen
alenee
kelvottomuuden
arvoasteikolla
alimpaan kastiin.
Kiirehdi
Sillä minulla
Ei ole varaa odottaa.
Aika kulkee kulkuaan.
Kilisee tuonelan kellot.
Heläjää kutsuen mukaansa.
Silkkiuikku sukeltaa
kuin henkensä edestä.
Enkä minä uskalla
hengitystä pidättää.
Sinisenä siintää taivaan kansi.
Sielläkö minun on kotini.
Tähtenä tuikkimassa
valoa jakamassa,
Syntinen
Synnynkö uudelleen
Ei ollut minusta
rakastamaan.
Ei valheellista
elämää elämään.
Ei ollut pakosta
yhtymään yhteen
Siihen toiseen,
joka ei ollut vastapari,
Ei lemmestä laulamaan
vasten tahtoaan.
Ei leikkimään onnellista
elämää.
Oli vain kaksi erillistä
kahdessa eri
elämässä.
Ei niistä saanut yhtä
pakollakaan.