Minut sinä kielsit. Vaikka yön pimetessä, mustaksi harsoksi taivaalle. Kuun sammuessa liian pitkään valaistuaan. Olit minut allesi painanut, kostealle mättäälle. Tunnustellut raskain käsin minun neitseellisen häpyni rajaa. Sukeltanut siinä sisääni, kuin hengenhädässä. Iso mies, alistaen minut alleen. Raivopäänä kiroillut liian lyhyeksi jäänyttä aktia. Sylkäissyt kasvoilleni ja käskenyt kasvaa aikuiseksi. Tänään minä kannan seuraukset sinun eteesi. Lapsenkasvoillani vain muisto hymystä, joka niillä ennen kujeili. Ja minut sinä kiellät. Osoitat sormella sylissä makaavaa lastasi. Huora äpärineen kuuluu sinne, missä synnistä saa palkkansa. Ja minä. Käännyn kannoillani. Lapsi sylissä, kävelen lempeiden laineiden hyväillessä hentoja nilkkojani, kohti siintävää kuunsiltaa.

Silmät sidottuina minä olen vaeltanut tämän unisen kaupungin kaduilla. Eksynyt porttikonkeihin, joissa prostituioidut yön hämärässä, harjoittavat ammattiaan. Olen oksentanut kitkerää sappea, imelän tuoksuisten ilotalojen kujilla. Eikä ylpeyteni ole antanut periksi pyytää yösijaa mahtavalta madamelta, jonka alamaiset minunkin mieheni ahnain pikku kätösin painoivat kuuman syliinsä. Ylpeys, joka minussa elää. Sykkii vielä kiivaana, näiden räsyjenkin alla, Vaikka olen elämässä kaiken muun menettänyt. sitä ei minulta kukaan voi koskaan riistää .

Eikä minusta tänään ole katsomaan itseäni silmiin. Ei kysymään, ovatko tehdyt tekoni niitä, jotka kunniana jälkipolvissa muistetaan. Mutta vaikka minä eläisin kanssasi synnissä, josta minut toisessa ajassa kivitettäisiin. En voisi rakkauttani sinuun kieltää.

Riettaana rehottaa minun pihamaani. Horsmat sulassa sovussa vanhan pionipenkin kanssa. Autio mökki. Ikkunat säpäleinä. Ovessa lauta, naulattu puolihuolimattomasti täysvinoon. Ei ole piipusta noussut savu enää vuosikymmeniin. Ei narisseet askelmat kuistin, kulkijan kengän alla. Rantakaislikko huokaa, tuudittaa vanhaa saapasta vasten lahonneen veneen pintaa. Ei lämpene sauna rannassa. Ei tömistä lasten askeleet pitkin rantapolkua. Ei täyty kesäpäivä veden pärskeistä. Ei ilon kiljahduksista. Täällä aika seisahtaa. Ei ota askelta menneeseen, eikä tulevaan. Ja minä kosketan lahonneen veneen pintaa. Sivelen veden hiomaa Rantakiveä. Antaisin mitä tahansa, niistä hetkistä, jotka mahtuvat näiden päivien väliin, joina halusin unohtaa tämän maiseman.

Kesäyö  kääntyy kannoillaan. Jatkaa matkaa jonkin tovin. Alkaa ajanlaskun alusta. Silti huomiseen on vielä hetki aikaa.

Koruttomat lauseet. Alastomalla sivulla. Elämääni ei asettunut edes peltohiiri, arkea jakamaan. Sysimusta taivas ja repaleiset aamutossut, turvonneissa jaloissani. Jaksan vielä toivoa. Rahakirstua sateenkaaren päähän. Prinssiä korskealla ratsullaan. Tai edes juopporenttua iltaisin kotiin odoteltavaksi.

Eikä maasta, josta minä olen tullut. Kasva, kuin hukkakauraa. Ei, vaikka se lannoitettiin kymmenillä korulauseilla. Kasteltiin kyynelillä, jotka rakkauden vuoksi on vuodatettu. Minä rapistun Vanhenen arvokkaasti. Ja vaikka minä uskoisin iankaikkiseen elämään. En katuisi yhtäkään tekoa, jonka rakkauden vuoksi olen tehnyt.

Kesäyössä  käen kukunta. Sinä riisut minut silmilläsi. Tukahduttava kuumuus. Hikinorot vuorovesien kaltaiset. Syöksyvät otsaltani tanssahdellen. Ja minä sulan hymyksi. Laskeudun yksinäisyyden valtaistuimelta. Muurit jotka rakensin Murenevat jalkojesi juureen. Eikä käki kuku vuosia minulle. Se kukkuu meille yhteisiä.

Sinä raiskasit minun mieleni, kuin kertakäyttöisen nenäliinan. Sotkit täynnä epämääräisiä ajatuksia. Piirsit kaavioita kulmasta kulmaan. Muurahaisenpolkuja Elefanttien asteltaviksi. Syljit päin kasvoja Sanoit, että olin pelkkää kauppatavaraa. Kosteaa lihaa sinun elimesi ympärillä. Eikä kuitenkaan seisokki sinun haaroissasi Tuonut sinulle sitä tyydytystä. Vaan häväisit minun mieleni, näyttääksesi kuka on isäntä talossa.

Minä rakastan Niinkuin äiti rakastaa lastaan. Rakastan, kuin ihminen lähimmäistään. Mutta rakkautta. Sitä, mitä nainen tuntee mieheen. Sitä minusta ei löydy rahtustakaan.

Jos rakastaisit kuten minä. Antaisit minun mennä. Jos uskoisit tulevaan, kuten minä. Tietäisit, että tulevaisuus ei ole meidän. Jos koskaan oppisit tuntemaan minun todellisen sisimpäni. Ymmärtäisit, että anteeksianto tappaisi osan minua. Olisin kuollut elävä. Eikä minulla olisi pakotietä tästä elämästä. Anna minun mennä.

Sydämessä riehuu, tulimyrsky. Kammioissa kiehuu veri. Liekki joka hehkui, palaa kuin viimeistä päivää. Jos eilen elin puolinaisen ihmisen puolinaista elämää. Olen tänään kokonaisempi kuin koskaan.

Tänä yönä karkaavat pilvet. Nuo hahtuvan pehmeät kumpareet. Kiitävät villeinä pitkin taivaanrantaa. Vilkuttavat hyvästiksi sinulle, joka yksin jäät kaipaamaan. Eikä huominen tule. Ei ennen kuin yö on laskenut vanhan päivän mailleen. SInä Istut ja katselet pilvien matkaan. Kyynel poskella kertoo jonkin ajanjakson päättyneen elämässä. Huomenna saapuvat uudet pilvet. Kantavat hetken taivaankantta olemattomilla käsivarsillaan. Ja siinä on hyvä olla. Tiedät, että entisen mentyä tulee tilalle uutta. Alkaa uusi aika, joka lähtee luotasi, kun taas sen aika on. Mutta elämä jatkuu. Ja tulevaisuus. Siinä on voima.

Syksyn kynnyksellä kevytkenkäinen minäni vaihtaa askeleet raskaampiin ja jalkineet sääriä myöden. Kelpaa niillä tanssahdella vesilätäköstä lätäkköön. Potkia syksyn lehdet pihapolulta syrjään. Ei ole reikää saappaassa. Kesän aikana paikkasin kahteen kertaan .

Minä leijailen hentoina hileinä vasten kasvojasi. Kuin pakkaspäivän lumisade keskitalvella. Nipistän poskeasi, kuin pakkanen, joka paukkuu nurkissa ja astinlaudoissa. Mutta keskikesällä et halua kylmää luoksesi. Ravistat minut irti itsestäsi. Ravistat kuin tomut kauan ullakon kätköihin hautautuneista juuttisäkeistä. Mutta en minä luovuta. Minut on merkattu sinun elämänviivaasi. Kirjottu kankaalle, jolla itsesi iltaisin verhoilet. Ja minä takerrun sinuun tiukemmin. Mitä enemmän ravistat, sen varmemmin ihoni liimautuu ihoosi. Et sinä minusta eroon pääse. Minä olen takiainen, joka kasvan ravinteikkaasta maasta.

Minä näyttelen tämän elämäni alusta loppuun. Täysillä viimeiseen esiripun laskuun. Olen näytös näytökseltä kasvanut ihmisenä. Kohtaus kohtaukselta oppinut uutta. Luulen, että on tullut viimeisen näytöksen aika. Kohtaus kohtaukselta aion improvisoida siten ettei kuolinvuoteellani minulla ole mitään kaduttavaa,

Kannan hautaan toteutumattomia haaveita. Kuoppaan saavuttamattomat unelmani. Tänä yönä kirkonkellot kilisee Minun menneisyydelleni. Urut soittavat säveliä muistokseni, hiljaa väristen. Ja enkelten kuoro itkee hyvästiksi. Aamulla auringon noustessa. Olen vahva. Vahva astumaan eteenpäin elämän tiellä Vain jäähyväiskukat tuoksuvat vienosti kalmistossa.

Olen kesänlapsi. Lettipäinen auringon lellikki. Pisamanaama, nappisilmä. Sununtailapsi. Suruja vailla. Elämääni kuljen keijukaisen lailla. Olen onnettaren kainaloinen. Valoa kohti kuljen. Ei ole maailmani haaveita vailla. Elän Unelmoin ja Tiedän, Tää kaikki on vaan mulle laina.

Tasapeli kuiskasi kuolema ja paiskasi kättä elämän kanssa. Hengenlähtö hiuskarvan varassa, enkä vieläkään tiedä, kumpaa kiittää. Luovuttiko kuolema. Ottiko elämä erävoiton. Minulla ei ole yhdeksää henkeä. Tämä yksi riittää, kunhan on tarpeeksi sitkeää lajia.

Mitätön on minun murheeni maailmankaikkeudesssa. Hävyttömän pieni kaukaa katsottuna. Läheltä pöyristyttävä. Pröystäilevän omahyväinen. Mutta. Entäs sitten. Minulle se on täyttä totta, sinulle vain kaukainen mitättömyys.

Kiroat minut, joka olen kuin kuvajaisesi. Muistutus menneiltä ajoilta. Kopio sinusta, joka askel askeleelta sortuu samoihin virheisiin. Piekset selkänahasti ulos uhmakkuuden, joka uskaltaa sanojasi kyseenalaistaa. Ruoskit sanan säilällä, ojentaen, kuin pahaista lasta. Enkä minä muuta kaipaa, kuin kannustusta. Uskoa siihen, että kykenen. Taivas itkee virheitä, jotka toistuvat sukupolvelta toiselle. Minä rukoilen voimaa, olla joskus omien lasteni arvoinen.

Oman elämäni riittämättömyys. Epätyydyttävä sijoitus arvoasteikolla. Lapsuuden haaveet tänään ruosteen patinoimat. Ajanhampaan syövyttämät nuoruuden unelmat. Lopulta ei ollutkaan elämällä varasuunnitelmaa. Ei pakotietä, kun ajanratas raksutti ohi vuosikymmenten. Alaston alkuihminen Taivaankappaleetkin siirtyneet vuosien saatossa väärään asentoon tähtikartallani. Minusta ei lopulta tullut mitään siitä mistä haaveilin.

Karaistu on minun sieluni, Tuhansilla loukkauksilla voideltu. Vahvaksi on muotoiltu kehoni. Kymmenillä iskuilla sinun kädestäsi muokattu. Eikä osaton ole minun sydämeni. Siihen jätit polttomerkkisi, kuin karjaan konsanaan. Olen tässä ja ymmärrän, miten onnekas olen ollutkaan. Olen elossa tänään, vaikka eilen en uskonut. Taivaanrannan peittää himmeä usva. Minun mieleni on kirkkaampi kuin vuosiin. Olen kokonainen, vaikka minut halkaisit kuin halon.

Karisee muistot, kuin neulaset kuusesta. Sammaloitunut pihatie. Suljettu kotiovi viimeistä kertaa. Ikävä on minun kumppanini. Matkaseurana elämänpolulla. Liian suuret saappaat astua. Minä lempilapsi, maailmanmatkaaja tätä nykyä. Taakseni en katso, ettei kaipaus kipua reppuun.

Ketunleipiä aamupalalla. Ruusuja päivälliseksi. Iltaan mennessä, olemme päätyneet rentunruusuihin. Elämisen sietämätön vuoristorata. Aallonharjalta rypemään pohjamutiin. Sormuskätesi katoaa housuntaskuun. Uskothan, että minun vihkisormukseni putosi vahingossa Liedon Hesburgerin vessanpönttöön.

Aikamatkalla kinttupoluilla. Horsman peittämillä pientareilla. Vaeltelen ajatuksiini uppoutuneena. Harhailen kauas pois, kaiken tämän kiireen keskeltä. Ensisuudelma maitolaiturilla. Valkopäinen pojannassikka, moiskaus keskelle suuta. Häpeän puna. Jännityksen värinä, kahden keskenkasvuisen välillä. Kohtasin sinut jälleen ajan kuljettua pitkin harppauksin, kiirehdittyä melkein ohi aikuisuuden. Sama hymy. Sama lämmin katse. Kaikki muistot olivat siinä hetkessä. Välissä kokonainen elämä. Ajanratas, joka raksutti kiivaammin, mitä oli kai tarkoitettu. Kaksi aikaansa väsynyttä ihmislasta. Uraputken uuvuttamaa aikuista. Hetken lumous, aikuisten leikit, joita lapsena ei edes tiennyt viedä loppuun. Hetki, joka huomisessa oli jo poissa, Tänne minä palaan. Annan ajatuksen kulkea vahalle maitolaiturille. Mennyt hetki on kauniimpi, kuin aikuisuuden halut,

Tavoittelin kuuta, Unelmien prinssiä valkealla ratsullaan, Siihen itseensä  kapsahdin vieläpä pyrstölleni. Prinssikin oli pelkkää kuttaperkkaa.

Keinuta minua tuuli. Hyväile ihoani viilein huulin. Upota syliisi. Hyräile kor vaani viimeistä kertaa. Hyvästiksi. Jotta minulla olisi jotain, mitä kaivata, kun olet mennyt.

Kirjoitan lukemattomia lauseita. Ei niissä ole tarttumapintaa. Ei mitään mikä yhdistäisi ne toinen toisiinsa. Sinulle minä kerron, ettei kannata minua rakastaa. Rakkautenikin on vain silmänlumetta. Pelkkää valhetta koko elämäni.

Katoan sinun käsistäsi. Valun kuin vesi viemärikaivoon. Eikä kantta ole helppo avata. Ei kai tarvettakaan.

Kotiin minä tahtoisin. Valkorunkoisten pihakoivujen katveeseen. Sinne ripustaisin riippumaton. Avaisin kirjan ja heittäytyisin maailmaan, josta olen kasvanut ulos jo vuosia sitten. Eikä sydämeni tuntisi tätä tuskaa. Joka sinne on padottu. Ei silmäni näkisi tätä kurjuutta. Jota elämä tielleni on lakaissut. Kotiin minä tahtoisin. Olen niin matkastani väsynyt, Ja saisin vain painaa silmäni kiinni. Olla hetken aikaa vapaa. Elämän minulle antamista taakoista.

Sydämen tilavuus loppuu aikanaan. Arpiset haavat ratkeavat lopulta, kuin ilmapallo täynnä vettä, osuessaan kiveen. Olen sydämetön raukka. Kannat juhannusruusuja hautajasisaatossa haudalleni.

Sinä mouruat pihallani kuin kolli kuutamolla. Kiimainen katse silmissäsi ja pakotus haarovälissä. Ne sinun toimiasi ohjaa, Ei ole rakkaus se, joka sanelee, vaan määrätietoinen polte. Ei. Sinä olet pelkkää hukkakauraa, joka saastuttaa oikeat tunteet. Mene pois oveltani. Älä kolkuta Minä en avaa.

Minä olen kynsinyt sinun nahkaasi elämän mentävät arvet. Jättänyt riekaleet rannalle ja uinut uudelle ulapalle. Eikä sinulla poislähtööni ollut mitään vastaan sanomista. Huokailit hiljaa onnesta. Elämässäsi olisi vihdoinkin rauha.

Takataskusta kaivan Diplomin. Jaan siihen präntätyt suositukset lähikapakan baaritiskillä. Ottajia riittää, oikein diplomipalkitulla tyttöystävällä. "Täs on hyvä narttu, Ei oo turhan kranttu. Toivottavast jolleen kelpaa, mulle ei oo enää mitään virkaa." Ja taas viedään naista, kuin pässiä narussa. Kapakkaruusu kukkii, Jokaiselle Vain pienen hetken.

Aurongonsäteet silmissäsi, hymyilet minulle koko kasvoillasi. Ja minä. Rakastan, kuten jokaikisenä päivänä, hymyä Sinun kasvoillasi.

Kesäöiden tuoksu tarttuu minun ihooni. Leijailee aamuauringon noustessa taivaanrantaan, kilpaa ensisäteiden kanssa, kohti korkeuksia. Kohisevana koskena virtaa veri minun suonissani. Sydämeni sykkii saman tahtiin, kuin kaukainen aavikkorummun pärinä. Minun sydämessäni sinä olet niin todellisena läsnä. Vaikka välillämme koivukujat katoavat horisonttiin. Eikä kengättömin jaloin tohdi juosta. On maltettava odottaa sinua saapumiseesi asti. Eikä yön viileä tuoksu, minun iholtani katoa. Ei ennen kuin sinä olet sen maistellut iholtani.

Sydänveri Minulla sekin on sysimusta. Sinulta sain arvoasteikolla heikoimmat pisteet. Niillä minä elon polkuani tallaan. Yritän olla ajatelmatta. Opetella valitsemaan spektristä kirkkaimmat värit. Mutta inhimillisyys Se ei asetu sisimpääni Vaikka taskulampun valossa asettelin siirrännäisen rintaan.

Kevään kasvaessa kiinni ihooni, Minä liitelen kohti kesää, joka kuiskii minulle lemmestä pieniä loitsujaan. Eikä minulla enää minnekään ole kiire. Kasvan yhdeksi vuodenaikojen kanssa. Sukellan niiden sumuisiin vaihtumiskohtiin. Minun kelloni tikittää ajanlaskua hitaasti kohti eloni ehtoota. Mutta minä en valita. Minun aikani on tässä. Näissä eteenpäin kulkevissa päivissä. Tummina kuiskivissa öissä. Minä rakastan. Jokaista hetkeä, jonka olen saanut elää.

Kavahdan sinua. Jokaista kosketustasi. Kättesi vaikutuspiiri kasvaa päivä päivältä liian laajaksi. Onko minulla enää mahdollisuutta paeta. Haukkoen hengitän tulehtunutta ilmaa. Helium muuttaa äänen pieneksi piiperrykseksi, Sitä sinä minulle tarjoat, höyrystynyttä todellisuutta, fuksianpunaisista maljoista, Miksi kätesi tarraavat minuun yhä tiukempaan. Kourivat nahkaani, joka ei käsiisi halua asettua, Olen kuin susikoira Roi. En vanhene koskaan. Juoksen ja matkani jatkuu. Pakenen luotasi, syntyen uudelleen. Uskoen tulevaan. Sinun kourivat kätesi katoavat kaukaisuuteen.

Käsirysyssä Oman itseni kanssa. Säyseä minä ohjaa hurjempaa. Opastaa vihanhallintaa. Eikä ymmärrä, miten tähän on päädytty. Kun elämällä piti olla selkeä suunta, jota kohti suunnistaa. Tässä sitä roikutaan löysässä hirressä, valmiina putoamaan pienimmästäkin tuulenvireestä.

Raakile olen rakkauden tiellä. Oppipoika oppineiden keskellä. Monta olen kesää elänyt talvea tarponut. Eikä silttenkään minun elämänkokemukseni ole kuin osa siitä mitä sen pitäisi olla.

Rahasta minä myin sieluni. Nain sinut siinä toivossa, että henkesi heittäisit, ennen kuin huomaisit vaatia minulta lojaaliutta. Eikä siihen paljon tarvittu. Nuorta lihaa, joka kiimaisena minun lanteisiini tarraa, Puoli huolimattomasti oli minut vietelty. Syntien tielle saateltu, kuin pahamaineinen portto keskiajan varjoisilla kujilla. Siinä unohtui maine ja mammona. Sielunikin raakkui kuin vaha varis taistellen oikean ja väärän vaihtoehdoista. Rakkaus. Kuka sitä enää nykypäivänä menee sekoittamaan parisuhteisiin.

Kalasääksi valittaa vaikeroiden. Odottaa malttamattomana kumppaniaan pariutuakseen. Matkamies mittaa askeltensa määrää. Määränpään saavuttaminen on kaksinverroin vaikeampaa talvisena yönä, kuin kesän yöttömänä yönä, jolloin aurinko ei laske lainkaan. Minulla ei ole enää puolisoa, jonka jälkiä korjata. Sukkia kerätä lattialta, tai pyyhkiä sormenjälkiä jääkaapinovesta. Mutta minulla on minun arvokkuuteni, joka vääjäämättä seuraa askel askeleelta samoissa jalanjäljissä joissa tätä eloni polkua eteenpäin tallaan. Kalasääksi pariutuu elinikäiseen parisuhteeseen. Omani kesti kesästä kesään.

Sinua minä pyydän Rakastelemaan iholtani viime vuosien kosketukset. Hyväilemään menneet päivät, jotka omahyväisinä huokailevat ihohuokosissa. Kosketa minua Hyväile kaikkialta, Kokoa kehoni uudelleen siihen muottiin, joka kykenee antamaan pyyteettömän itsensä. Lahjoittamaan vastarakkauden sitä janoavalle. Ohjaa minut siihen satamaan, josta purteni löytää rauhan, Ja kun aika on. Opeta, miten toista tulisi rakastaa, että itselleenkin löytäisi jotakin pysyvää.

Sisimpäni on täynnä surun sanoja. Sydämeni lauseita ikävästä. Patoutuneet tunteet syöksyvät ryöpsähdellen vapauteen. Virtana vellovat eteenpäin. Kiimanpolte silmissäsi kertoo, miten turhaa sinulle on selittä rakkaudesta. Tarkoituksetonta odottaa enempää, kuin hetken unohdusta. Pakotietä todellisuuden sameasta rantavedestä.

Häpeä kulkee omahyväisyyden kantapäillä. Sinun punaiset silmäsi sirillään, kuin sianporsaalla konsanaan. Kuolaava suu, joka hapuaa suutani varkain. Minä kaikkoan, kuin pudonnut lehti virran viemä. Oksetat minua, Olet kelvoton raakki, joka ilkkuen kulkee talosta taloon. Sängystä sänkyyn haaroista haaroihin. Eikä tyydyty koskaan. Koura ojollaan. Anelet ymmärrystä. Vaikket tiedä, mitä inhimillisyys tarkoittaa. Sotket ja solvaat Isket saappaalla, kuin kuningas, joka alamaisensa talloo. Ei ymmärrystä voi jakaa ellei ole sen arvoinen. Itsensä ylentäen alenee kelvottomuuden arvoasteikolla alimpaan kastiin.

Kiirehdi Sillä minulla Ei ole varaa odottaa. Aika kulkee kulkuaan. Kilisee tuonelan kellot. Heläjää kutsuen mukaansa. Silkkiuikku sukeltaa kuin henkensä edestä. Enkä minä uskalla hengitystä pidättää. Sinisenä siintää taivaan kansi. Sielläkö minun on kotini. Tähtenä tuikkimassa valoa jakamassa, Syntinen Synnynkö uudelleen

Ei ollut minusta rakastamaan. Ei valheellista elämää elämään. Ei ollut pakosta yhtymään yhteen Siihen toiseen, joka ei ollut vastapari, Ei lemmestä laulamaan vasten tahtoaan. Ei leikkimään onnellista elämää. Oli vain kaksi erillistä kahdessa eri elämässä. Ei niistä saanut yhtä pakollakaan.