Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2014.
Muistosi minussa
tuoksusi lakanoissa.
Hymysi,
joka silmissäni
välkkyy vielä
ikuisuuden,
kun olet jo mennyt.
Tiedäthän,
miten kaipaan
vaikka juuri äsken
olit tässä.
Kivisiin käsiisi
katosi minuuteni.
Pakeni tahtoni
mieleni murtui.

Yöttömiksi öiksi
kasvoivat päiväni.
Lakastuin kuin
kukka hetken kukittuaan.
Varisin nurmelle,
maahan tallottavaksi.
Tartuin tuulen matkaan,
joka nurkissa vihmoi.
Kasvoin siemenestä,
kuin leipävilja.
Kullan keltaisena säihkyin.
Pakenen kivisiä käsiäsi
elämäni loppuun.
Enää,
ne eivät kuitenkaan
tartu minuun.
Rakkauttasi kun
janoan kuivin huulin
uupunut aivan
siipenikin jo poltin
maailmanteillä kulkien.
Intohimoni
kosket kuohuu minussa
aallonharjalta
syvimpään rotkoon enkä
ole oppinut mitään.
Naaraskissana
elämäni elänyt
vuosien myötä
villinä syntynyttä
mieltäni rauhoitellut.
Kesytön sydän
ei suostu syksyn valtaan
intohimoaan
sykkii rapistuneenkin
ulkokuorensa alla.

Naisen sydän
on lämpöinen sydän.
Pehmeä kuin posken nukka.
Naisen sydän
on lemmen sydän.
Lempeiden lauseiden
tyyssija.
Naisen sydän
on myötätunnon sydän.
Ymmärtäväinen kaikkia kohtaan.
Naisen sydän
on rakkauden sydän.
Rakkautta jakaa ja
kaipaa.
Naisen sydän
on intohimon sydän.
Syvien tunteiden mekka,
Naisen sydän
on oikkujen sydän.
Tänään eri kuin eilen.
Naisen sydän
on tutkimaton.
Sille älä milloinkaan
selkääsi käännä.
Eikä minulla
yhtäkään yötä ole
jona olisin
voinut sinua olla
mielestä päästämättä.
Mitättömästä
elämästäni tuli
sinun myötäsi
elämisen arvoinen
suuri jatkokertomus.
Unessa rakas
painaudun vasten rintaa.
Hyväilen hiljaa
etten herätä vielä,
vasta kun aamu koittaa.
Vuosia elin
niin kuin syyllinen kaikkeen.
Pakenin kauas
omasta itsestäni
pelkäsin varjojakin..
Enkä sinulta
saanut kuulla rakastan.
Vaikka kerjäsin
kuin koira armopalaa
tuota tärkeää sanaa,
Taikauskoinen
sylkee olkansa yli
eikä siltikään
pääse pelostaan mennä
mustan kissan ohitse.
Kielisuudelma
hävyttömyyden huippu
vai rakkauden kliimaksi
ilman sitoumuksia
mennä sen pidemmälle.
Rajanvetoko
saa moraalittomuuden
hävitetyksi..
Hyväksytyksi niin kuin
olisi sallittua.
Minä olen
rakastanut sinua
niin kauan,
etten enää ole edes
laskenut vuosia.
Olen riutunut ikävää.
Kiertänyt maailmaa ja
yrittänyt unohtaa.
Mutta sinun silmäsi
minua eivät jätä rauhaan.
Ei lämpösi,
jonka yhä voin tuntea
ihollani.
Olen seitsemän mereä
ylittänyt.
Kaksitoista laaksoa
vaeltanut.
Aavikolla kokenut
kangastuksen.
Mutta yhä sinä
minun sydämessäni
asut. Olen ajatuksissani
sinut kohdannut
niin monen monta
kertaa.
Mutta yksikään niistä
ei ole ollut todellista.
Jos elämässä jotakin
pitää katua.
Kadun hetkeä,
jolloin annoin sinun
luotani lähteä.
Tanssi.
Tanssi minulle
kuin tämä olisi viimeinen
tanssisi.
Ojenna
Ojenna jalkasi,
sirosti kuin kohti
aurinkoa kurkoittava
lilja.
Hymyile
Hymyile minulle
kuin maailmaasi ei muita
mahtuisi.
Rakasta
Rakasta siten
etten muita rakkauksia
enää elämääni
halua.
Jos laulaisin sinulle
laulun rakkaudesta.
Helmeilevästä purosta
se kertoisi.
Siitä,
jonka varrella hellästi
minut puristit syliisi,
kun näimme
viimeisen kerran.
Sydämen kaipuusta
se kertoisi.
Siitä ikävästä,
jonka lähtösi minuun
jätti jälkeensä.
Laulaisin hellästi
rakkaudesta,
siitä lämmöstä,
jonka sain tuntea
lähelläsi.
Mutta en
osaa laulaa.
Odotan sinua
puron varrella.
Sillä tiedän,
että vielä palaat.
Kissaa ja hiirtä
leikkivät sormemme.
Vuoronperää toinen
toistemme vartaloilla.
Huulemme hapuavat
kosketellen
jokaista kohtaa,
joka kiihkosta värähtää.
Ja kun tulet minuun.
Huudan himosta,
jota lihaasi kohtaan tunnen.
Soutaen maailman
seitsemät meret,
Räjäyttäen tähdenlennot
taivaalla.
Vapisen lähelläsi,
kuin huomista ei
koskaan olisikaan
Eilisen varjot
takanreunuksella.
Hymyilevät minulle
kuin hymypoika
loiston päivinään.
Menneisyys seuraa
kannoillani.
Askel askeleelta
painautuu kiinni
selkänahkaan.
Ei halua irrottautua
vaikka tietäni koetan
valoa kohti vaeltaa.
Rakkaudeksi verhoaa
valheiden verkon
johon tahtoni tukehduttaa.
Etkä sinä ymmärrä,
vaikka kyynelsilmin anon.
Tarttua minua kädestä,
kiskaista turvaan,
menneisyyden poluilta
raskaiden askelten kujilta.
Sinua minä
tästä elämästäni
tahtoisin kiittää.
Sinä minut rakastit
naiseksi joka olen.
Kehrääjän toukka
valmiina tähän maailmaan.
Vuosia sitten
astuin ulos omasta
kotelosta minäkin.
Kohtuni huokaa
tultuaan tiensä päähän
viraton enää
muistona menneisyyden
olen siltikin nainen.
Haaveilen enää
täydellisistä öistä
muille ei tilaa
Elämätöntä
elämää minä itken.
En elettyä.
Jos rakastelet
minua aamunkoittoon.
Olen vain sinun.
Sinua minun
sydämeni vain kaipaa
Muita en huoli.
Sinun selkäsi
jonka minulle käänsit.
Astuu nyt kohti
uutta tulevaisuutta
johon minä en kuulu.
En minä tätä
hetkeä haluaisi
elää uudestaan.
En tuntea tuskaani
jonka minulle annoit..
Käperryn siihen
kerälle niin kuin kissa.
Kehrään sinulle
enkä luotasi tahdo
enää koskaan mennä pois.
Sinulle minä
olen säästänyt tätä
rakkauttani.
Menneet vuodet vaalinut
muistoa jonka annoit.
Rakkaudessa on
virhemarginaaliin niin
kovasti suuri
mahdollisuus etteikö
kannattaisi tarkistaa.
Kiiruhda rakas
tämän yhden yöhetken
olen vain sinun.
Huominen vie luotasi
pois enkä enää palaa.
Rakkaudesta
kirjoitan
lempeitä sanoja.
Enkä edes tiedä,
mitä rakkaus on.
Rakkauden sanat,
jotka vapaina leijuvat lauseissa.
Pehmeät,
hellät sanat.
Niihin on helppo tarttua.
Pyöritellä kielellä.
Maistella.
Tunnustella sormenpäillä
herkkiä muotoja.
Rakkaus maistuu makealle.
Kielenpäässä kirpeälle.
Nielaistuna sanat eivät
katoa.
Ne vain muuttavat muotoaan.
Lämmittävät sydänalaa.
Mutta nurkan takana
todellisuus vihmoo
kylmää vettä kasvoille.
Ravistelee märkää tukkaa,
kuin riivattuna.
Suutelee kylmillä huulillaan
minut tainnoksiin.
Ja hetkessä minä unohdan,
mitä kirjoitin.
Kadotan sanat,
jotka lauseisiini haalin.
Ei ole minusta rakkautta vaalimaan.
Olen välinpitämättömyyden morsian.
Kylmillä huulilla
uskollisuuteni sinetöity.
Sinua minä
en ansaitse rakastaa.
Mutta kuitenkin
vedät puoleesi niin kuin
keidas vetää janoista.
Sinun kättesi
kosketus ihollani.
Viipyy minussa,
vielä senkin jälkeen
vaikka olet jo mennyt.
Makusi huulillani,
helmeilee kuin kuplat
viinissä, josta humallun.
Tuoksusi,
johon hautaudun
kun ilta peittää
taivaanrannan alleen.
Elän muistoja,
joista jokainen on minuun
tarttunut tiukemmin,
kuin omaa kehoani
olisivat.
Osaksi minua muuttuneet.
Sanoilla minut
raiskasit raaemmin kuin
kukaan aiemmin.
Ikuiset arvet jäivät
laastaritta tulehtui.
Haureuteen minä
ruumiini sinulle soin.
Kaiken olin nyt
itsestäni antanut
sinulle luovuttanut.
Jokainen aamu
jona ilman
läheisyyttäsi herään,
lakanat kietoutuneena
ympärilleni,
kuin kotelo,
jonka sisällä
toukka kehrää.
Yksinäinen aamu
joka käperryttää
repaleisen sieluni
rullaksi,
kun en tiedä,
oletko ainiaan
luotani poissa.
Muistot,
jotka tulvivat
mieleni lokeroista,
kuin rankkasade,
joka pimeää aamua
ikkunan takana
rankalla kädellä
hakkaa.
Tuoksusi,
joka edelleen
viipyy ihollani,
kohdissa,
joista sitä en ole
malttanut pestä pois.

Ikävä astuu
aamun kantapäillä.
Lepertelee lorujaan,
kuin pahainen klovni.
Kuiskii korvaani
sanoja,
joita en halua kuulla.
Ikävä.
Astu pois huoneistani.
Katoa.
Ettei minun
kärkästä kieltäsi
tarvitse kuulla.
Ei epäluuloa
sydämeeni päästää
jota sinne
innokkaasti syötät.
Minussa yhäkin
elää toivo.
Muisto siitä,
miten syliisi käperryn.
Tiedän,
että saavut,
Kun aika on.
Rakastelethan
minua hellästi nyt
kun vierelläs oon.
Yhdeksi kaksi yhtyy
kun tulet kiinni minuun.
Rakkaani olet
minulle kuin huumetta.
Kovin vaikea
olla sinun lähellä
vaikeampi erossa.
Saanhan suudella
sua korvasi takaa.
Kiihottaa siten
ettet tahdo luotani
koskaan enää mennä pois.
Kosketa mua
hyväile ihan hiljaa
Kättesi alla
Minä räjähdän niinkuin
tähdenlento taivaalla.
Rakkaudenvalan
valheellisesti vannoin 
sormet ristissä.

Avaan sinulle
reiteni että voisit
upota minuun
Tahtoisin kirjoittaa
rakkaudesta,
josta kanssasi haaveilen.
Pitkiä lemmenlurituksia.
Kiihkeitä tarinoita,
joiden lauseissa
hehkuisi tuli
jota sydämessäni kannan.
Rakkaudensanoja,
joiden olemassaoloa
ei tarvitse selittää.
Halusta,
joka minussa riehuu
kiivaaammin kuin vuosiin.
Kiimasta,
joka jokaisesta katseestasi
vain yltyy.
Olet minulle liekki
jota kohti lennän.
Olet liekki,
joka polttaa.
Murtaa suojamuurin,
jota vuosia verhokseni rakensin.
Ilman muuria
olen haavoittuva. Mutta tuhoni uhalla
rakkauttasi hamuan.
Kiiman huipulle
veit minut viime yönä
Vapisen vielä
Miksi et huomaa
miten sydämeni lyö
kiihkosta sinuun.


Minun korvaani
sinä näykkäilet hiljaa.
Kiihotun heti.





Rakastaisitko
Jos kauniisti pyytäisin.
Ihan hellästi.



Auringonlasku
Kätkee alleen kaiken sen
mistä haaveilen.




Rakkauden nimeen,
Verhottu niin suuria
Itsekästäkin.



Odotan yksin.
Ikävä rinnassani..
huokailee hiljaa,






Olen sanaton.
Näiden tuhansien
sanojen keskellä.
Onneton
onnellisten joukossa.
Eikä minun unelmani
kestä tulemista
päivänvaloon.
Sinulle
minä piirrän
aarrekartan.
Ohjaan polulle
joka luokseni johtaa.
Pyydän,
ettet ohitseni kulje,
Etkä minulta
silmiäsi sulje.
Kuluneet vuodet,
olen kantanut
mukana menneitä.
Roikkunut unelmissa.
Elänyt muistoissa.
Haudannut pelkoni
ryvettyneen ryytimaan
multiin.
Katsellut salaa
miten kulkusi
minusta kauemmas johtaa.
Enkä suutani
avata osannut.
En sanoja ilmoille
saanut.
Vaikka sanoa
olisi vain tarvinnut.
Sinut haluan nyt
ja aina.
Katso itseäsi,
miltä näytät.
Sylkäisit vasten
kasvoani,
kun kysyin,
Miksi minulle
teit näin.
Enkä voinut
ymmärtää.
Oikeuttiko
vaaleat kutrini,
kesämekkoni
sinut riuhtomaan
minut alleen,
kuin pahaisen huoran.
Tarttumaan käsiini
ja sihisemään
hampaittesi välistä,
Aloillaan.
Ja minä puhuin,
Puhuin ja puhuin.
Enkä tiedä.
Auttoiko se.
Vai paikalle
tullut auto.
Pelastukseni.
Silloin
pääsin käsistäsi.
Mutta muisto siitä
seuraa minua vielä
vuosienkin jälkeen.
Kahden euron edestä
jaoin sinulle rakkautta.
Sinisen kirjavan
peiton alla
meidän alastomat vartalot.
Jähmettyneenä odotan
onko rakastelu maksettuna
parempaa,
kuin ihan vain spontaanin
rakastuneena.
Enkä minä
aktin jälkeen
edelleenkään tiedä.
Olisiko pitänyt eurosi
jättää ottamatta,
Sillä enemmän minä
sinua rakastan,
kuin sitä kylmää
eurokolikkoa.
Minun kohtuni
tyhjäksi pakotettu.
Ikiruotaan hukutettu
kaipuu,
jota tyhjä sylini kantaa,
Kaikki nämä vuodet.
Ikuisen ikävän päivät,
olen kasvanut kohti
lopullista luopumisen
hetkeä.
Raskaimman kautta
opetettu
luopumisen tuska.
Kohtuni,
joka koskaan ei enää
täyttäisi tehtävää.
Ja vaikka minä
yksin itkin
menetettyä lasta.
Hautasin elämätöntä
elämää,
oman sydämeni sopukoihin.
En minä surultani nähnyt
ympäröivää maailmaa,
joka minun kanssani
olisi tahtonut
suruni jakaa,
Minä kirjoitan
rakkauden sanoja,
vaikken edes tiedä
mitä rakkaus on.
Haaveilen kättesi
kosketuksesta,
vaikka ruoskittu selkäni
valuu vismaa.
Sade piiskaa taivasta,
kuin viimeistä päivää.
Kääntää rantakaislikon
ylösalaisin,
hioo viimeisetkin särmät
laiturille unohtuneista
rantakivistä.
Minun sormenpääni
vaeltavat syvälle hiekkaan
hautautuneina.
Piirtävät uria,
muurahaisille polkuja
kuljettavaksi, Sateen jälkeen
kurttulehdellä kimaltaa
pisaroiden armeija. Salakavalat sananjalat,
levittäytyvät metsänreunasta
kohti rantaa.
Niiden myrkky
on todellisempi kuin
minun pistävä kieleni,
joka tuskastuneena
rivouksia laukoo.
Sinulta minä anon
hetkeä itselleni.
Vaikken edes sitä
osaa kauniisti pyytää.
Rakastamisen taito,
on minusta
menneeseen aikaan
unohtunut.
Rakennathan minulle
aikakoneen,
jolla voisin takaisin palata.
Opetella kanssasi
uudelleen sen.
mitä rakkaus on.
Miksi kysyt,
mitä minulle kuulu.
Kun vastaan,
että elämä 
potkii päähän.
Selkää säärkee ja
polttopuut on loppu.
Sinä hymähdät,
ettei maailmasi kai
kaadu siihen.
Mutta minä,
jatkat.
Minä olen valvonut
koko viikon.
Olen jännityksestä soikeana
odottanut,
vuosisadan
deittiä.
Olen pääni puhki miettinyt,
punaanko huuleni,
vai jätänkö punaamatta.
Olen punninnut,
kampaanko hiukseni,
vai jätänkö kampamatta, Ei särkevä selkä.
Tai arjen pikku askareet,
maailmaasi kaada.
Sinä sanot.
Mutta minulta,
voi väärillä valinnoilla,
mies mennä sivu suun.
Minun takataskuni
on täynnä muistoja.
Ryppyiseksi
rutistettuja paperitolloja,
jotka unohtuneina
taskussa uinuu
ruususen untaan.
Sydämeni täynnä
haavoja,
sapelin iskuista
rintaani revenneitä.
Arpeutuneita
vanhoja muistoja,
joiden perään
kukaan ei kysele.
Olen elänyt kiihkeän
elämän,
Astellut sivukujatkin
pystyssäpäin
kuin kuningatar,
alusta loppuun.
Olen itkenyt ja nauranut
vuorotellen.
Ollut yksin yksinäinen
kaksin yksinäisempi.
Ei ole kukaan vuosiin
osannut sydämeni
tyhjää tilaa
täyttää.
Vaikka olen rukoillut
rakkautta.
On jokainen
oven avaus sisimpääni,
ollut pelkkää tyhjää.
Ja silti sydämeni.
Tuo arpinen
tunteiden hautausmaa
huutaa.
Rakasta minua,
että tuntisin jälleen
mitä on elää.
Valheen
valkoiset verkot.
Jotka ranteisiini
pujotit.
Lukemattomat
tarinat,
joihin minut kiedoit.
Katoan aaltoihin
valheet painoina,
kuin murskattu
ihmisen raato.
Sanaton kaipaus
joka silmistäni loistaa.
Etkä sinä kykene
minun ikävääni
tuntemaan.
Hymyilet,
Eikä eilinen
ole sinulle kuin
muisto menneisyydestä.
Minulle
koko elämä.
Jokaisena päivänä
joka hämärään
iltaan päättyy.
Minä vapisevin sormin
avaan rakkaudelle kaihtimet
paistaa ikkunoistani sisään.
Minun taivaani on
pilvistä harmaa.
Eikä rakkaudettoman
asumus
valonsäteistä täyty.
Koppuraiset käteni,
jotka yksinäiseen
helmaani painan.
Ovat itsesyytöksistä
uupuneet,
Silmäni odotuksesta
sammuneet,
Eikä minun häpyni
huuda enää,
kuin nuutunutta kuivuuttaan.
Eikä odottavan aika
kanna hedelmää.
Rakkaus on
odotuksestani huolimatta
asettunut muualle
asumaan.
Olin sinulle
johanneksenleipäpuu.
Sinulle,
joka pitkinä yön tunteina,
itkit vasten olkaani,
kadotettua aikaa.
Niitä vuosia,
joiden ohi
huomaamatta kuljit.
Eikä hedelmä,
joka puusta kasvaa,
kykene tyydyttämään
sitä kaipuun määrää,
jonka
harteilleni asetat.
Olen sinulle
vain korvike.
Korvaus
menetetyistä vuosista
jotka unohdit elää.
Eikä minulta riitä
ymmärrystä.
Kosketuksesikin
kuin jäätä.
Eikä minun
muistoissani,
ollut tilaa.
Hänelle,
jonka silmäkulmassa
elohiiri nykytti.
Sormenpäissä
sirkat soittivat
säveliään.
Ei minun muistoihini
ollut lupaa asettua
pienille jaloille.
Niille,
joiden varpaanpäät
mullan potkimisesta
olivat mustat.
Enkä kyennyt
päästämään valloilleen
sitä lasta sisälläni,
joka sukat makkaralla
pyöritteli hameenhelmaa
rullalle vatsanpäällä.
Muistatko?
Miten sormenpäät
ristikkäin vannoimme,
ettemme unohda.
Ja kuitenkin,
Minä unohdin.
Jos olisin noita.
Noituisin niin,
etteivät herkät sormesi
vartaloltani koskaan
irtoaisi.
Pehmeät huulesi
huuliltani katoaisi.
Ihosi iholtani loittonisi.
Jos olisin noita.
Tunkeutuisin uniisi niin,
että kuvani verkkokalvollesi
ikuisesti piirtyisi.
Seuraisin mukana,
minne ikinä kuljetkin.
Mutta olen vain nainen.
Joka odottaa seuraavaa hetkeä,
jolloin jälleen tapaamme.
Ja juuri nyt
Se on kaikki.
Se riittää.
Tiedän,
ettei rakkaus
kasva puussa.
Ei rakkaus
sada taivaalta,
poutapilven reunalta
leijaile maahan.
Eikä sitä voi
pakastaa
kesäpäivien varalle,
Ei ryöpätä
pois myrkyllisyyttä,
Eikä rakkutta pidä mennä
sekoittamaan
tahtoon.
Mutta rakkaus
on jotain,
jonka vuoksi
uhraan itseni.
Osan sitä itsekästä
pikku paskiaista,
joka minuun
näinä vuosina
on pesiytynyt.
Ja minulla on
tulevaisuus.
Kyky ymmärtää,
ettei antamatta voi saada.
Eikä koskaan ole myöhäistä
pyytää anteeksi.
Sillä
rakkaus on
anteeksiantavainen.