Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2014.
Kädestä suuhun
minä elän.
Rakkaudenrippeistä
imen voimaa,
kurkotella
seuraavaan päivään.

Kuin suruvaippa
koivun rungolla.
imen minä mahlaa
jokaisesta sanasta,
jokaisesta kosketuksesta.
jonka minulle
suot.
Minun viestini ei ole
tuonpuoleisesta.
Siinä on lupaus
tulevasta.
Rippeistä kasvaa
uusi alku,
Minä härnään sinua
nauramaan kanssani
elämäniloista naurua,
joka helkkyy
kesäisiä säveliä,
vaikka ympärillämme
syksy velloo.
Minä viettelen sinut
kirmaamaan kanssani
elämänpituista matkaa,
joka on keveä kuin
poutapilvet,
vaikka toiset
raskain askelin
ympärillämme
vaeltavat.
Etkä sinä kiellä
minulta sitä iloa,
ettet tähän leikkiin
lähde mukaan.
Sillä me kaksi
Aikuista ihmislasta
olemme hetkemme
ansainneet.
Silitä minua hiljaa.
Hyväile hellästi
ihoni pintaa.
Suutele huuleni
kiimasta kiihkeiksi.
Purista nännistä
ja kuule,
miten huokaan.
Ja minä ohjaan
sinut kädellä
ettet matkalla eksy.
Upotan sinut syliini,
joka kosteana
sinua odottaa.
Ja sinun ollessasi
minussa,
ihan hiljaa
minä itken.
Siitä polttavasta
halusta,
jota sinua kohtaan
tunnen.
Rakkaudesta
voi kirjoittaa
niin monia lauseita.
Voi laulaa
useita lauluja.
Eikä yksikään rakkaus
ole sama.
Jokaisessa lauseessa
oma sanomansa.
Laulussa oma
sointinsa.
Eikä yhtäkään rakkautta
kannata jättää
elämättä.
Itseltään kieltää.
Kenelle minä iltaisin lausun sanat, jotka sinulle olivat tarkoitetut.

Kenelle annan hyväilyt, jotka sinun kehollesi olivat suunnatut.

Ja kun ummistan silmäni. Näen meidät sylikkäin. Silti sinua ei enää ole siinä.

Minä vapisen  yksinäisyyden sylissä. Itken kaipuun kyyneleet. Alistun ikävän valtaan, joka minut hitaasti uuvuttaen  peittää alleen.

Minun itkuni. On yksinäisen hiljainen hymni. Epävireisellä soittimella soitettu.

Ja minä uppoan tähän ikävään kaipuunhymnin soidessa, kuin Titanic neitsytmatkallaan.
En halua
surra mennyttä.
Mutta silti menneisyys
asuu minussa.
Se piirtelee
mustia varjoja
verkkokalvoilleni.
Kahlitsee
mieleni,
ajatukseni vahvoilla lukoilla.
Menneisyys raiskaa
minun kehoani.
Muuttaa sen kauppatavaraksi.
lopulta arvottomaksi,
loppuunkäytetyksi.
Eikä menneisyys
uudellenrakenna,
Ei avaa portteja
tulevaisuudelle.
Ei vapaaehtoisesti.
Se kylvää minuun
epäilyksensiementä,
tuhoaa pala palalta.
Vaikka sydämeni
huutaa apua
menneisyyden
tukehduttavalta otteelta.
Ei minussa
ole voimaa yksin
käydä taistelua
sitä vastaan
Sinua minä varistan
pala palalta
itsestäni.
Tomutan iholtani
kosketuksiasi,
jotka siihen
ovat tarttuneet lujemmin,
kuin koskaan
tarkoitus olikaan.
Riivin sydäntä rinnastani,
raastan niin,
ettei sieltä enää
tarttumapintaa löydy,
turhanpäiväisille
haaveille.
Käännän käteni
kämmenet ylöspäin.
Avuttomiksi,
avoimiksi väyliksi
puhaltaa taivaalle
niissä kuumottava
hengityksesi,
joka vielä kertoo
sinun muistosi yhä elävän
niissä.
Enkä minä katsettani
näistä kämmenistä
uskalla nostaa.
Sillä katseeni minut
kavaltaa,
miten palavasti sittenkin
rakastan,
vaikka sen itseltäni
kiellän.
En halua
kahleita ranteisiin.
En painoja
nilkkoihin,
joista entisten arvet
eivät vielä
ole hälvenneet,
Sinussa,
minä näen
mahdollisuuden.
Vapauden olla
oma itseni.
Liidellä,
kuin sävelet,
jotka soittimesta
ilmoille väreilee.
Villinä virrata.
Humaltua kuin
viinistä,
joka maljassa kuplii.
Sinä et kysy,
Et sinä vaadi.
Eikä minun sinulle
tarvitse olla
enempää,
kuin olen.
Sanon sinulle,
miten uskon
vapaisiin suhteisiin.
Työnnän voimalla
vieraaseen syliin.
Ja silti sydämeni
itkee verta,
kun vieraasta vuoteesta
luokseni kuljet.
Vaikka tahtoisin kaiken,
tyydyn edes osaan.
Muutoin minulle
ei sinusta jäisi
mitään.
Värähtää
minun varteni
kosketustesi alla.
Säkenöi sisimpäni
painuessasi minuun.
Pienen tuokion,
tunnen olevani
kaikkesi.
Yhden liitävän
hetken,
yhden yön,
öittesi joukossa.
Tahtomattani
itken syksyiset kyyneleet
routaiseen mahaan.
Vellomaan vuolaaksi puroksi
ensimmäislle 
jääriitteille.
Sydämessäni asuu
ikävä.
Kaipaus sysimusta.
Kylmästä värisee
minun kehoni,
huokuu karmaa,
joka ei voi,
kuin karkoittaa.
Miten kaikkoaa
ikävä minusta.
Miten kaipuu sisältä.
Enkö ikävää osaa
karkoittaa,
iloa vastaanottaa.
Rukouksiini vastattiin.
Enkä sittenkään osaa
olevasta kiittää.
Kiittämätön
itkee syksystä kesään.
Sydänjää sulaa vasta
auringon ensisäteisiin.
Riettaita sanoja
lausuu suuni.
Silmäni himosta
suunniltaan.
Sinä painat katseesi,
kuin olisit aavistanut,
miten riisun sinut
mielessäni jo
eteiseen.
Nuolen iholtasi pisarat,
jotka hikoilet
auringon lämmittäessä
varttasi.
Näykin korvalehtesi
paukamille,
enkä päästä sinusta
otettani,
vaikka vikiset kuin hiiri,
miehen muodossa.
Otan sinut
Alastomana itseni edessä.
Värisevän miehuutesi
kuumilla huulilla.
Tunnen makusi,
kirpeän,
kuin syksyinen aamu.
Huokailet hiljaa.
Enkä minä päästä
otetta sinusta.
Rakastele
minusta kaipuu.
Sanattomat ikävän
hetket.

Huokaukset,
jotka patoutuneinta
sisälläni vellovat
tuhatvuotista untaan.
Rakastele.
Etten ikinä unohda
sinun käyntiäsi
minussa.
Voisinpa helskyä,
kuin laulu.
Väreillä, kuin
satakielen pulppuava
liverrys.

Laskeutua olkapäällesi,
kuin perhonen,
joka elää vain keväästä
syksyyn.

Minulle riittäisi 
välähdys,
joka syntyy
salamaniskusta maahan.

Kunhan edes hetken
saisin tuntea,
miten ihosi huokuu
ihollani.
Väreilee lämpöä,
joka tarttuu minuun,
muistoksi
huomisiin päiviin.

Viipyy vielä hetken
sen jälkeen,
kun sinä jo olet 
mennyt.

Patoat ympärillesi
muurit,
joiden yli olen päättänyt
kiivetä.

Kasvatat siivet,
lentääksesi
ulottumattomiin.

Mutta minä.
en luovuta,
Pidän kiinni tunteesta,
joka meidän välillämme
huokuu.

Olen riippakivi kaulassa.
Kahle nilkoissa.
Takiainen hihansuussa.

Mutta sydämeni
on täynnä
vilpitöntä tunnetta.
Hukuttaudun suruuni,
kuin ankkuri,
joka tömähtää pohjaan
pysyäkseen siellä,
kunnes nostetaan.

Ryven itsesäälissä,
joka ihohuokosistanikin jo
huokuu.

Silmäni sokeina elämälle,
joka ympärillä sykkii.

Ja ihmiset,
jotka rinnallani seisovat,
lakoavat yksi toisensa jälkeen,
minun välinpitämättömyyteni
alta.

Hymyssäsuin sinä selität minulle,
ettei maailmakaikkeus ole
tässä.

Näiden seinien sisällä,
eilinen käyttää valtaansa,
iskee myrkkyhampaansa lihaani,
kuin käärme,
joka hehkuvassa kanervikossa
sihisee.

Eilinen,
ei suostu astumaan
ovesta ulos.
Sillä siellä,
sen olisi mahdotonta
elää.

Sinä tartuit minua kädestä.
Hyväilet sormeni
yksi kerrallaan,
rennoiksi kuin elämänlanka,
joka tuulessa huojuu.

Kätesi,
jonka sormien lomassa
omani viipyy,
on ensimmäinen askel
kohti huomista.

Irti eilisen kahleista,
Katoavaa
ei ole kuin
aika.
Rakkaus viipyilee
huoneissa
vielä vuosia
lähtösi jälkeen.
Minun ihoni
muistaa kosketuksesi.
Huokailee hiljaa
muistojen painon
alla.
Muistosi,
huumeena minun
elämäni jokaisena
hetkenä,
jonka elän.
Mieleni
Myrskypilvien peittämä.
Syyssateiden valelma.
Ajatuksiltaan
synkkänä velloa.
Sinun läheisyytesi
valaisee maailmani.
Hyväilysi
avaavat silmäni.
Suutelet
kaipuun huuliltani,
ikävän olkapäiltäni.
Olet siinä.
Enkä minä
tähän hetkeen
muuta kaipaa.
Suunnaton ikävä
sormenpäissä.
Polttava kaipuu
silmäkulmassa.

Sinun katseesi alla
minä lakastun.

Varisen kuin
kuihtuva pihakoivu,
surullisiksi kasoiksi
sinun jalkojesi alle.

Tuulentupia rakensin
ilman rakennuslupaa.
Luvattomat asumukset,
määrätään aina
purettaviksi.

Minun ikäväni
sinuun.
Ei sillä ole 
oikeutta
elää näissä hetkissä.

Ei edes hengittää
sinun lähelläsi.
Silti,
se minussa itää.
Aamuaurinko.
Riettaana roiskiva sade.
Samassa hetkeessä
kaksi ääripäätä.
Tunteiden sekamelska.
Rakkaus ja viha.
Samoissa kengissä
hellä rakastaja ja
pelurimies.
Vaakakupissa painoa
jokaisella oman arvonsa verran.
Ei ole itsestään selvyys,
kumpi painaa enemmän.
Katsoa totuutta silmiin,
tai ummistaa silmänsä.
Olen ajatellut sinua
kaikki nämä vuodet.
Kaivannut kosketusta.
Pelännyt ikävää,
jonka
läheisyytesi tuottaa.
Tuntenut fyysisenä
kivun,
jonka kosketuksesi
minuun jätti.
Silti.
En halua sinua kohdata.
Kohti katsettasi
silmiäni kääntää.
Sillä edes pelko,
tai viha,
jota sinuun tunnen.
Ei voi rakkautta
sydämestäni hävittää,
joka sinne ensitapaamisestamme
iskostui
lähtemättömiin.
Katoan.
Häviän kaiken
tämän hälinän
keskeltä.
Upotan itseni
Turrutan mieleni
Unohdun menneisyyteen.
Hetkeen,
jolloin nimesikin
oli minulle
vain nimi
muiden joukossa.
Silitä minua.
Vastakarvaan.
Kehrään silti
kättesi alla.
Sillä vuosia olen ollut
kosketuksia vailla.
Jokainen hipaisukin
on elämää
suurempi lahja,
Valehtelisin,
jos kertoisin
nimesi ääneen lausuneeni
ilman kyyneliä
silmäkulmassa,
Ikävää sydämessä.
Kaipuuta rinnassa.
Elämä.
Päivät seuraa toinen toistaan,
Unohtamaan en suostu.
Sinun kasvosi
taottu muistoni sopukoihin.
Muistosi
sydämeni kammioihin.
Riutunut minun
maallinen majani,
Haudatuksi tulee muistosi
mukanani.
Jos edes yksi ihminen
tässä elämässä
kykenisi ymmärtämään,
miten paljon rakastin,
se riittää,
antamaan minulle rauhan.
Olen kadottanut
sanat.
Irrottanut otten
elämästä.
Ikuisuus on aika,
joka välillämme
velloo
kuin myrskyävä
meri.
Sinä käännät
selkäsi.
Kaikkoat elämästä,
johon itseni
olen
siteillä kahlinnut.
Alastomana vajoan
sinun tunteettomuutesi
alla.
Minusta ei
jälkipolville jää
elämää suurempia
muistoja.
Vain kivi,
johon jälkeläisilläni
toivottavasti on
halua ja
varaa.
Nimi,
jotta jälkipolvet tietää,
missä
elämätön elämä
lepää.
Yöhön lausutut rukoukset.
Suljetuin huulin
kuiskatut
kaipuun lauseet.
Sinun silmistäsi
eivät rakkauden katseet
säkenöi
öiselle taivaalle.
Kuin sammuneet tähdet,
silmäsi yöhön katoaa.
Tukahdettuja tunteita.
Sisälläni sanoja,
kosketuksia,
hyväilyjä,
jotka pyrkivät pintaan.
Irtautumaan iholle,
Muuttumaan yksiöiksi
eroon minuudesta.
Mutta.
Sinä pakenet,
Kaikkoat hyväilyjeni alta.
Vaikka ihoni huutaa kosketusta.
Sydämeni janoaa
sanoja,
joita sinä et minulle lausu.
Luojani.
Avaa minulle syilisi.
Avuton lapsesi
riutuu ikävää.
Huutaa yksin tuskaansa
tummaan yöhön.
Väreilee öisen taivaan
tummat varjot.
Hiipien koskevat sisintäni.
Aamu avaa minulle
uuden luvun elämästä. Eikä sisälukutaitoni
riitä sen tulkintaan.
Sateen piiskatessa
raivollaan ikkunaa.
Pimeyden peittäissä
maiseman alleen.
Minä vedän villasukat
jalkaani.
Painan posken vasten
teemukin pintaa.
Huokailen hiljaa
kynttilänliekin luodessa
himmeää hehkuaan
vastapäiseen seinään.
Syksy.
Ikävä kesään.
Luopumisen tuskaa
tunnen sydämessä.
Hillitöntä ikävää
menneeseen.
Sinua
minä kaipaan ja
meidän kesää.
Värisen
kosketuksesi alla.
En halusta,
vaan pelosta.
Kaulakuopallani
vaativat huulesi.
Luojani,
Anna sen tänään
kestää edes
hetken vähemmän
Katoavaa on kauneus.
Häviävää viehkeys.
Komeammankin selkä
kumaraan taipuu.
Silti himo meissä
ihmisissä säilyy.
Järjellä ei
rakkauden kanssa
ole mitään
tekemistä.
Siinä vie vietit ja
vietävä vikisee.
Aamuyön hämärässä
kutevat pariskunnat,
litisten painuu iho
ihoa vasten.
Rakastan sinua
tarkoittaa lopulta,
panettaa niin penteleesti.
Silmäni siltä suljen.
Vaikka vieraasta pedistä
luokseni kuljet.
Sanaasi uskon,
vaikka tiedän,
et vietties lujaa
sua annat viedä.
Ei ole sokea rakkaus.
Ei uskoni naivi.
On vain tarpeeksi vahva.
Eikä uskostaan
luopua jaksa.
Kaikki se kestää.
Kaikki se kärsii.
Anteeksi antaa.
Sua yhäkin rakastan.
Minut on kirjoitettu
elämään,
joka ei ole minun.
Jalkani aseteltu 
saappaisiin,
jotka ovat minulle
vieraat.
Olen asetellut
tutkimattomia polkuja,
Kulkenut harhaan
siellä,
missä on ollut
pienin mahdollisuus
eksyä.
Eikä minua kukaan
ole ohjaamassa
oikeille reiteille.
Siirtämässä
elämäntarinaan,
joka olisi minulle
tarkoitettu.
Postilaatikossa lukee
jonkun vieraan nimi.
Mutta minä asetun
sen alle istumaan.
Verenmaku suussa
Raotan
salaisuuksien arkkuani
aamunkajon
kuin varkaina 
taiteillessa itseään
kaihtimen raosta
sisään.
Eikä
minulla ole sinulta enää
mitään salattavaa.
Kämmenesi lepää
reidelläni,
kuin omistaja.
Hymy,
joka huuliltasi kaareutuu.
kertoo,
että sinulla on oikeus
minuun ja
ajatuksiini.
Enkä minä
tiedä,
ovatko ruhjeeni
suuremmat iholla
vai sydämessä.
Lasketko katseesi
jos kutsun.
Astutko askelen
sivuun,
että sinut voisin 
huomaamatta ohittaa.
Lakaisetko jälkeni
polulta,
ettei minusta
muistoja jäisi.
Puhallatko liekin
sammuksiin.
Joka hehkuna
loisti.
Kiellätkö minut,
ennen kuin
päivä on ehtinyt
iltaan.
Eikä minusta mitään
jäänyt
huomispäivään
muisteltavaksi.
Tahtomattani
muutuin näkymättömäksi.
Katosin mielestä
kuin huomaamatta.
Mietitkö koskaan
Mistä elämä saakaan
kaiken sen voiman
jonka se jatkuakseen
kiihkeänä tarvitsee.
Syksyn värjäämiin lehtiin
minä ripustan
kaipuun sanani.
Piirrän ajatusviivoilla
merkityt puhekuplat,
jotka täynnä ovat
ajatuksiani sinusta.
Etkä sinä käännä
katsettasi
muiden taulukankaille.
Meidän maalauksemme
kylpee kultaisessa
auringonvalossa.
Säteilee syksyn väreissä.
Kunnes lehdet maahan varisee.
Ketää sinä rakastaisit,
ellet itseäsi.
Ketää palvoisit,
ellet omaa kuvaasi.
Eikä minun tarvitse
sinua ojentaa
katsomaan totuutta silmiin.
Ei lakaisemaan
itsekeskeisyyttäsi
romukoppaan.
Sinussa palaa
omahyväisyyden palo.
Valaisee tietäsi,
etkä siltä eksy.
Minun osani
on tyytyä varjossa kulkemaan,
Askeltesi muassa
polkuani tallomaan.
Enkä kai koskaan
sinun valtaasi uskalla
kyseenalaistaa.
ivisen tieni
olen kulkeva alusta loppuun.
Eikä minun synnintaakkaani
repussa liikoja paina,
vaikka jokaisella askeleellani
sinä niskaani hengität,
turpein huulin.
Jokaisen oven olen
mennessäni sulkenut,
silti menneisyyden aaveet
minua ilta illan jälkeen
uniini vainoten jahtavat.
Eivätkä irrota otettaan.
Eivät,
vaikka silmät sumeina
luojaani rukoilen minut tästä
taakasta vapauttamaan.
Virtaavaan veteen minä
syntini huuhdoin,
virutin virran vietäväksi
taakat harteiltani.
Mutta sinä, et minun
anna unohtaa.
Niskaani huohotat,
kuin kiimainen koira,
joka kuono tanassa etsii
seuraavaa astuttavaa.
Minun nimeni maalattu
jo kalmiston hautakiveen.
Pitkä on vielä tieni,
kulkea aamunkoitosta
auringonlaskuun.
Synnitön heittäköön
ensimmäisen kiven.
Minä en kelvollinen liene
ketään kivittämään,
Hiljaa hyräilen
tuulen tuutulaulun.
Olen onnellinen,
vaikka minut maahan iskit,
rajummin kuin osasin aavistella.
Hitaasti kuljen
kivien päällä,
eikä se ,
että niskaani huohotat,
minua saa
tästä elämästä hevillä luopumaan.
Rakkaudesta voisin
laulaa.
Voisin tuhannet runot
kirjoittaa.
Mutta katoaako
sen ainutkertaisuus
liikaan hehkutukseen.
Häviääkö huuma
siihen kaikkeen roinaan
jota rakkauden nimissä
maailmaan syydetään.
Pidän kynttilän vakan alla.
Annan hitaasti lämmittää.
Eikä minun koskaan ole kylmä.
Saanhan sinua rakastaa.
Kiirehdi rakas
Minun askeleeni kulkevat
rotkon reunalla,
hipovat unen ja valveen
rajamaata.
Enkä enää
ole varma siitä,
mihin loppuu minuus,
mistä alkaa avaruus.
Kallionlaella tuulee.
Vihmoo syksyn voimalla.
Minun on kylmä.
Eikä alas lopulta ole
pitkä matka.
Suudelmasi otsallani
viipyilee lämpimänä
vielä pienen tovin.
Sydänalasta kouraisee
kaiken alleen peittävä
paineaalto,
joka huuhtelee
kumpaisenkin kammion
tyjäksi sinusta.
Veri pakenee kasvoiltani.
Kämmenet kääntyvät
avuottomina
ylöspäin.
Sinun askeleesi loittonevat
minuutti minuutilta
kuulumattomiin.
Minä käännän paidan nurinpäin.
Ihoa vasten
viimeisen kosketuksesi jäljet.
Talven kynnyksellä
Kun varpaita palelee
sormet kulkeutuu hitaasti
housunkaulukseen,


Minun on hyvä olla.


Silitän hiljaa häpyä,
joka huokaa
kosketukseni alla,


Etkä sinä
työnnä kättäni pois,
Asetut siihen, 
kuin olisit aina ollut lähellä.


Liumme avaruuden taakse
Toiseen ulottuvuuteen.


Suudellen huulia,
jotka suudelmalleni ovat
liian kauniit,
minä nukahdan öiseen uneen.
Eikä minulla enää ole kylmä.
Minä rukoilen
unohdusta.
Pyydän luojalta voimaa
kohdata riivaajaa
silmästä silmään.
Olen lihassani heikko.
Ruumiissani vaivainen
vuokralainen.
Eikä minusta ole
rienaajia vastaan nousemaan.
Raiskatuksi minun
kehoni joutaa,
Saastaiseksi merkatuksi,
paholaisen panemaksi.
Eikä minun rukoustani
enkelten parvi ota
hattarapilven päällä vastaan.
Vaskikellot kilkattaa
merkiksi siitä,
ettei paholaisen palvojaa
sovi vähällä päästää.
Minut on tuomittu,
enne kuin edes
tuomari on nuijallaan
pöytää takonut.
Enkä minä enää välitä.
Olen uskossani puhdas.
Minun sieluni on kloritilla valkaistu.
EIkä suusani maistu
kuin hammastahna,
jonka maun jo unohdin.
Rukoukseni on kuultu.
Kohtalolla olisi
niin paljon sanottavaa.
Kärhämöimistä
turhanpäiväisten
suunsoittajien kanssa.
Mutta
vääjämättä se tietää
aikansa tulleen.
Kulkunsa kuljetun
alusta loppuun.
Kohtalonviivat
piirtyneet kalkkeripaperin
kuluneelle pinnalle.
Kopioituneet niin moneen kertaan,
ettei jäljestä enää
pysty alkuperäistä
viivaa tunnistamaan,
Minä käärin kasvoni
käärinliinohin.
Upotan käteni
tervaan ja höyheniin.
Sinä käännät minulle
selkäsi.
Enkä minä tohdi
enää sisintäsi koskettaa.
Katoaa päivät.
Usvaan vajoaa askeleet.
Seinällä raksuttaa kello
päivän viimeisiä tunteja.
Vääjäämättä kulkee
päivän loppuun,
ei anna armoa
vaikka rakkaus huutaa
oven takana avamaan
lukkoa.
Ovesta saranpuolelta pyrkii
sisään.
Kenen huulia suutelet
rohtunein huulin.
Käsiin tartut
ahavoitunein käsin.
Minun muistoissani
sinulla oli kauniit silmät.
Kädet,
jotka silitti hiljaa,
Tähän hetkeen tarraudun.
Kuin hukkuva ajopuuhun.
Eikä muistoni sinusta
lopulta lepää virran vietävänä,
kuin hetken.
Hitaasti uppoaa pohjaan,
kuin ei koskaan
tässä hetkessä olisi
ollutkaan.
Minun päiväni päättyvät
hauraisiin muistikuviin.
Eikä huominen ole kuin hetki
johon ei minulla ole
oikeutta virran yli kulkea.
Epäluulo raaputtaa
selkääni pitkin kynsin.
Uria piirtää nahkaani.
Sivelee suolalla
veriset naarmut.
Hymyilee
pirullista hymyään ja
katsoo silmiin.
Hykertelee katsellessaan
tuskaani.
Kyyneleitä,
jotka poskilleni valuu.
Kääntää selkänsä ja
kuiskaa.
Etkö tiedä,
jokaisesta henkäyksestäsi
sinä maksat.
Kitkerän kalkin
juot haperosta maljasta,
Ei ole rauhaa sielulla.
Ei lepoa ruumiilla.
Jokainen sydämenlyöntisi
repii auki rintaasi.
Kylvää aukenevaan pintaan
epäilyksensiementä,
josta kasvaa
tuuhea pelto.
Eikä riitä rakastamisen taito.
Ei auta vannotut valat.
Sadonkorjuunaikaan
epäluulo kerää
parhaimman sadon.
Eikä minusta ole
pakenemaan
menneisyyttä,
joka syksyn voimalla
vyöryy ylitseni.
Hakkaa maahan
kuin halonhakkaaja
pöllimottinsa
tienviereen kasatun.
Piiskaa voimallaan
kuin rankkasade,
joka huuhtelee
viimeisetkin
kesänrippeet laskuojaan.
Eikä minusta kaiken sen jälkeen
ole jäljellä kuin
rapistuneet karmit.
Riutuneet pokat,
jotka tyhjissä huoneissa
natisten louskuttavat.
Ja ruosteiset saranat.
Monta kesää nähneet.
Talven tuiverrusta
seuranneet.
Kun pakkanen piirteli
jääkukkia ikkunoihin.
Ja tuvassa
rakkaus hehkutti
kakluunin kylkiä
oranssin punertaviksi.
Eikä ole niistä hetkistä enää
jäljellä mitään.
Katkeruus kaikkeen menneeseen.
Joka sekään ei enää jaksa
elää kuin hiipuvalla liekillään.
Minä tärisen kylmästä.
Pelosta joka kylmin hampain
nakertaa niskaani
sinipunertavat mustelmat.
Eikä ole minussa taistelijaa
työntämään riivaajaa niskastani.
Rukouksenikin kaikkina näinä
menneinä vuosina,
ovat valuneet kuuroille korville.
Kun minusta aika jättää.
en halua katkeruutta tuntea.
Sillä kaikella tällä on kai ollut
tarkoituksensa.
Menneisyy…