ivisen tieni
olen kulkeva alusta loppuun.
Eikä minun synnintaakkaani
repussa liikoja paina,
vaikka jokaisella askeleellani
sinä niskaani hengität,
turpein huulin.

Jokaisen oven olen
mennessäni sulkenut,
silti menneisyyden aaveet
minua ilta illan jälkeen
uniini vainoten jahtavat.

Eivätkä irrota otettaan.
Eivät,
vaikka silmät sumeina
luojaani rukoilen minut tästä
taakasta vapauttamaan.

Virtaavaan veteen minä
syntini huuhdoin,
virutin virran vietäväksi
taakat harteiltani.

Mutta sinä, et minun
anna unohtaa.
Niskaani huohotat,
kuin kiimainen koira,
joka kuono tanassa etsii
seuraavaa astuttavaa.

Minun nimeni maalattu
jo kalmiston hautakiveen.
Pitkä on vielä tieni,
kulkea aamunkoitosta
auringonlaskuun.

Synnitön heittäköön
ensimmäisen kiven.
Minä en kelvollinen liene
ketään kivittämään,

Hiljaa hyräilen
tuulen tuutulaulun.
Olen onnellinen,
vaikka minut maahan iskit,
rajummin kuin osasin aavistella.
Hitaasti kuljen
kivien päällä,
eikä se ,
että niskaani huohotat,
minua saa
tästä elämästä hevillä luopumaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI