Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2014.
Keinottelin itseni
elämääsi.
Uin kuin kala
kutenmaan
rantaveteen.
Iilimato imien
verta sinusta.
Etkä sinä osannut
varautua,
että olisin loinen,
joka
kasvaa täyteen mittaansa
otollisessa
kasvualustassa.
Minä vilistän
ilman rihman kietämää.
Vilvoittelen
tunkkaiseksi turvonnutta
kehoani.
Riettaina roikkuvia
rintoja,
jotka syystuulen
tuiverruksen tahtiin
hakkaavat puolelta toiselle.
Nahkaiset kukkarot,
jotka joskus olivat
ylpeyteni aihe.
Hiertyneet poimut
vatsallani.
Renkaat,
joiden alle nuoruudenpäivien
vyötäröni on
umpeenkuroutuneena
unohtunu.
Tunnistamattomaksi
viivaksi kadonnut
kumilankaisen
housunkauluksen alle,
Minulla on käsivarret,
joista saisin kaksi
entisen minäni
reittä.
Kaulani alla
heltat,
kuin kukolla
tunkion herralla.
Ja minä veisaan
suvivirttä
asennossa seisten.
Kannan ylväänä itseni.
Aikuisen naisen,
joka on ylpeä jokaisesta
kehonsa kohdasta.
Jokaisesta muistosta,
joka niihin liittyy.
Hullaantuminen
on kovin vaarallista,
eikä kannata
päättömästi lähteä
tuntemattoman matkaan.
Miehenmentävä
aukko sivistyksessä
eikä se vielä
takaa varmuutta päästä
tukiopetukselle.
Kiduttavia
hetket juuri ennen kuin
riisut minulta
alushousuni jotta
tunnet meteni tuoksun.
Rakastelukin
menettää merkityksen
kun tunteet kuolee.
Sinä olet minulle
kiusaus.
Koetinkivi,
joka kulkee rinnalla,
kuin varjo kantapäillä.
Muistuttaa
mielen ailahtelusta.
Lihan heikkoudesta.
Sekoitat askeleesi
omieni väliin.
Työnnät kättäsi
omistajan elkein
liian lähelle ihoani.
Minulla on laput silmillä,
kuin hevosella.
En näe metsää puilta.
En enää näe sinuakaan.
Mutta sydän sanoo,
että olet siinä.
Iho tuntee hengityksen.
Kätesi kosketuksen,
Mene.
Mene niskaani hönkimästä.
Ota kätesi rinnoiltani
ja katoa kuin
pieru saharaan.
Sinä,
omahyväinen pässi.
Kiitossuudelma
Hyvästiksi sipaistu
Rakkaudettomilla
Huulilla.
Rakkauden lopulta
Muuttuessa
Rakasteluiksi
Riutuneiden
Toisensa kadottaneiden
Yksilöiden
Ainoaksi yhteydeksi
Toisiinsa.
Rakkaudettomat huulet
Kivisydänten
Sanansaattajina.
Rakasta ja
Tule rakastetuksi.
Kun rakkaus loppuu.
Tilalla on
Tyhjyys.
Kaikista teistä
valitsin kulkea
kivisimmän.
Kaikista peloista
kävin läpi
tuskaisimmat.
Kaikista öistä
vaelsin
unettomina ne,
jotka olivat synkiempien
demonien valtaamat.
Yöttömän yön
sieluni päättymättömän
vaelluksen
jälkeen,
jokainen aamun sarastus
oli kuin lahja
tuonpuoleisesta.
Lakeuden kutsu.
Silmien edessä aukeava
aava.
Kuin korvaus
menetetystä.
Huomenlahja
tuonelan morsiamelle.
Kivettyneet kyyneleet
kerubin kasvoilla.
Maaäiti peittyy
valkoiseen kuuraan.
Taakseen ei kannata
katsoa.
Eilinen jättäytyy
varjoksi kannoillesi.
Hengittää
huomispäivän niskaan.
Valkoinen aurasi kertoo,
ettet ole velkaa
selityksiä
kenellekään.
Joskus on päiviä,
joina sanat katoavat
kivijalkaan.
Liimautuvat
vanhaan laastiin,
kuin perustuksiin
valetut.
Suudelmat katoavat
huulilta.
Ajelehtivat
utuisten pilvilauttojen
matkaan.
Kiinnittyvät pisaroihin,
jotka hiljalleen
satavat maahan.
Liukenevat
tuntemattomien huulille.
Kosketukset
tarttuvat
tuulen matkaan.
Hyväilevät
vieraita vartaloita,
kuin olisivat sitä
tehneet aina.
Minä
olen tyhjää täynnä.
Vapaa menneestä
elämästä.
Otollinen maaperä
sinun kasvaa kiinni
minuun.
Jokaisesta iskusta
käännän katseeni
entistä ylväämmin
eteenpäin.
Kaarran suupieleni
hymyyn.
Tiedän,
ettei kätesi voi sivaltaa
enää julmemmin.
Vuosien iskut
selkänahassani.
Mustelmat ihollani.
Sydän karrelle
poltettu.
Ihoni raiskattu.
Minusta sinä teit
lopulta vahvan.
Käänsin heikkouden
vahvuudeksi.
Olen lopulta
sinun yläpuolellasi.
Talven kynnyksellä
riisun jalasta kesäkengät.
Asetan kauniisti riviin
ovenpieleen.
Odottamaan uutta kesää.
Riisun harteilta
kesän lämmön,
auringonsäteet.
Laatikonperälle porstuaan.
Odottamaan vuodenkierron
katkematonta
uudelleen kiertoa.
Saapumista uuteen kesään.
Karistan sinut minusta.
Karistan tuoksusi.
Ihosi lämmön.
Suudelmat, jotka minussa
edelleen kuumottaa.
Karistan kättesi kosketukset.
Hyväilyt,
jotka elivät tallennettuina
minussa,
kuin tatuoituina ihollani.
Karistan ajatukset.
Sanat,
joilla minua hivelit.
Kiihkon kuiskaukset,
joita hekuman hetkellä
huokailit.
Karistan.
Vaikka tiedän
kesän saapuvan uudelleen.
Sinä.
Et enää palaa.
Taivaskin itkee
tämän
rapistuneen kaupungin
puolesta.
Virttyneet seinät,
kadunvarsien tyhjyyttään
ammottavat talot.
Huoneet,
jotka aikoinaan
täyttyivät naurusta.
Ovat tänään repaleisia
tapetteja.
Narisevia ovia,
saranat riivityinä irti.
Aavehuoneita.
Lepattavia verhonriekaleita
akkunoissa,
joiden rikkinäiset lasit
irvistävät terävillä hampaillaan,
homeisten pokien raosta.
Vinoja piippuja,
sammaleisilla katoilla.
Tiiliä pudonneina
katonharjalta,
Laastit varisseena
heiveröisistä kivijaloista.
Varjoja yössä,
tehden taloista aaveita,
jotka voisivat kadota
hetkenä minä hyvänsä.
Kelmeä kuu,
joka loistaa taivaalla.
Valaisee maisemaa hetken.
Vain sen hetken,
kun menneisyyden aaveet
vaativat tullakseen piiloistaan
maanpäälle.
Tanssiakseen öisen tanssinsa
varjojen kaupungissa.
Heille tämä kaupunki on
viimeinen matkanpää,
ennen paluuta sinne,
missä odottaa
ikuinen rauha.
Se mitä
rakkaudeksi kutsutaan.
Ilmenee miehessä ja
naisessa kovasti
eri muodossaan.
Naisen rakkaus
pakahduttaa rintaa.
Tunkee mieleen ja
asettelee elämää
uuteen ulottuvuuteen.
Miehen rakkaus
elää hetken.
Polttaa haaroissa,
kuin riivattu ja kuitenkin
kutistuu kylmässä
käyttökelvottomaksi.
Sinut näin unessani
viime yönä.
Silitit hiuksia,
hyväilit rintaa.
Kätesi vaeltaen kulkivat,
edestakaisin ihoni
pintaa.
Minä en tuntenut sinua.
En tunne vieläkään.
Katosit
aamunsarastukseen.
Ikävä jäi minuun.
Kaihersi mieltä,
kun aamu aukeni
silmien eteen.
Ja nyt sinä olet siinä.
Uneni mies.
Hymyilet hiljaa.
Puristat kättä.
- Moi
Kuin olisimme vanhat tutut. Tunnemmeko, kysyn.
-Tapasimme unessa, vastaat.
Enkä enää tiedä
mikä on voima,
joka meitä kuljettaa.
Yhteen jo unessa
johdattaa.
Sieluton
minusta tuli hetkenä,
jona kadotin itseni
unimaahan.
Jumalaton,
kun menetin
uskoni
häneen,
joka johdattaa.
Rakkaudeton
olen ollut
kai elämäni alusta
asti.
Saadakseen,
pitää osata antaa.
Enkä minä tiedä,
mitä sana
rakkaus
merkitsee,
Miten voisin maalata
maailmastani
kauniimman.
Miten kirjoittaa
runooni,
että maailmaa
rakastan.
Kun sinä kiskot
maata
jalkojeni alta.
Puhallat mustia
pilviä
taivaalle.
Kaivat kuoppaa,
johon
lankean.
Minun on niin
vaikea,
nähdä
elämää,
jota rakastin.
Tuntea tunteita,
joita
sydämeni oli
täysi.
Minä ahmin
suklaata ja
oksennan sinut
minusta.
Vapaudentunne,
kestää
edes hetken.
Rakkautta minä
huusin.
Kuulutin elämää
sydämeeni.
Sinä suutelit
huuleni rakoille.
Suupielet
palkeenkielille.
Eikä puhettakaan
rakkaudesta.
Vaikka pussasit
kuin
paholainen konsanaan.
Lakeuden äärellä
minä mykistyn.
Vaikenen,
kuin viulu,
jota soitettiin vain
ensimmäisessä
näytöksessä.
Kadotan itsestäni
kaiken
sen uhman,
jota sisälläni
olen säilönyt.
Miten pieneksi,
itsensä tuntee.
Avuttomaksi.
Eikä ääntäkään
minusta lähde,
että voisin sinulle
kertoa,
miten tämä hetki
minuun vaikuttaa.
Katoan kartalta.
Vyöryn kuin
kivi rotkoon.
Häviän itseltäni.
Miten sinäkään minuun
tarttua voisit.
Elämä on
rakastamisen
kiitorata.
Kiihdytyksiä ja
pysähdyksiä.
Kiellettyjä ajosuuntia ja
hidasteita
väärissä paikoissa.
Leveitä väyliä ja
silmänkantamattomiin
tietä edessäpäin.
Risteyksiä valittavaksi.
Jokaiselle jotain.
Kestääkö rakkaus,
vaikka olen
liian kauan
luistellut
heikoilla jäillä.
Kestääkö rakkaus,
vaikka olen kuin
tuli ja leimaus.
Säkenöin laava,
sinun lempeille
silmillesi.
Kestääkö rakkaus,
vaikka matka
välillämme
kasvaa.
Tiet jotka luoksesi
johtaa,
vaihtuvat aina
vaikeampikulkuisiin.
Kestääkö rakkaus,
kun kuukausista
yllättäin tuleekin
vuosia.
Kestääkö rakkaus
jos läheisyys,
joka hitaasti vaihtuu
hiipuvaan
hiljaisuuteen
välillämme,
kasvaa
ylitsepääsemättömäksi.
Kestääkö rakkaus.
Kestämmekö me.
Keimailen
Eteesi kurvailen.
Pyrstöäni sinulle
silmiesi edessä
heiluttelen.
Huulia lipoen,
silmiä
ummistaen,
yritän mieltäsi
vallata
yllätten.
Mutta
sinä nukut.
Miehinen mies.
Luomakunnan kruunu.
Kukkulan kuningas.
Silmät auki,
keskellä päivää.
Tai sitten,
olen kadottanut
taitoni
vietellä.
Kiellät
minulta itsesi.
Verhoudut
mystiseen verhoon.
Utuiseen 
epätodellisuuteen.
Enkä minä
kykene
sumussa kulkemaan.
Eteeni katsomaan.
Ilman, että
kompuroisin
esteisiin,
joita tielleni
asettelet.
Ja silti.
äänetön kutsu,
joka välillämme
leijuu,
ei anna minun
irrottautua
siitä lumosta,
jonka
silmäsi minuun
jättivät.
Sinä rakastat
minua pienen hetken.
Vetoketjuni
avaamisesta siihen
kun nouset päältäni pois.
Minä tunnustan
etten ole sinulle
Ollut kai koskaan
niin rehellinen kuin nyt.
Ja nytkin valahtelen.
Kosketit hetken.
Se tuntuu minusta nyt
ikuisuudelta.
Vaikka välillämme on
suljettu vankka ovi.
Minä en osaa
ajatella sinua
järjellisesti.
Olet käsittämätön
ajatusviiva yössä.

Elämässäni
Kääntynyt uusi lehti.
Vanhan sait sinä
Tahdothan olla
kanssani pienen hetken
aivan lähekkäin.
Kesäisenä yönä,
jolloin satakielikin
vielä
auringon laskettua
laulaa.
Minä upotan
jalkani laiturin päästä
rauhoittavasti
väreilevään veteen.
Sinä sivelet
poskeni nukkaa.
Suutelet hellästi
niskani
kalpeaa pintaa.
Eikä tähän hetkeen
tarvita
unikuvia.
Ei klassikkonäytelmien
mahtipontisia
loppukohtauksia.
Meidät ympäröivässä
todellisuudessa
on kaikki.
Olemme yhtä
elävän todellisuuden
kanssa.
Kerroinko,
että
rakastan tätä hetkeä ja
sinua.
Kun sydänalasta
kouraisee.
Mahanalusessa
kutina käy
kiivaammaksi.
Ajattelen,
ettei rakkaus
päästä helpolla.
Vaan kuumentaa
polteeseen asti
sisintäni.
Ei kukaan
puhunut minulle
himon mahdista.
Ei varoitellut
kiimasta,
joka kehon valtaa.
Rakkautta minä
huusin.
Kaikki aistit
avoinna.
Enkä osannut
ottaa huomioon,
että tässä
tunnekuohussa,
se olisi
sivuseikka.

Kiedot minut
pikkusormesi
ympäri.
Salskea nuorukainen.
Kangastus
muistojeni poluilta,
Kaukainen
aavistus,
menneestä.
Nuoruuden tuoksu,
joka iholtasi
huokuu.
Humalluttaa minut
nopeammin,
kuin käynyt viini,
tammitynnyristä.
Enkä minä
ole enää
vanha,
enkä kipeä.
Muistot kosketuksista
jotka ovat syöpyneinä
mieleni sopukoihin.
Nousevat esille,
kuin kiima,
joka saa vanhan ihoni
väreilemään
katseesi alla.
Tarjoan sinulle,
vanhan vartaloni.
Eltaantuneen
tuoksuni.
Etkä sinä sulje
silmiä.
Et nyrpistä nenää. Rahasta teet,
mitä minä
tahdon.
Kohistaan
kuin kosket.
Kietoudutaan
toinen toisiimme.
Hyväillään
vaahtopäillä,
sielumme säikeet
avoimiksi
toisen tykö tulla.
Vapaina
virtaamaan
elämänmittaiseen
matkaan,
toinen toisiimme
tukeutuen.
Tulevaisuus,
joka edessämme
siintää.
Auringonlaskuista
auringon nousuihin.
Sinä valelet
minut vahvaksi
Kuohusi,
joka ympäröi minut
on lupaus
rakkaudesta,
joka on
enemmän,
kuin
vielä eilen uskalsin
toivoa.
Minun vartaloni
kosketuksista
olemassaolonsa aikana
täytetty.
Huutaa tänään
tyhjyyttään.
Kaipaa käsiä,
jotka tarttuisivat
lanteisiin,
jotka ovat
täyteläisemmät,
kuin nuoruuden vuosina.
Etsii hyväilyjä.
Jotka juovuttaisivat
vuosien vanuttamat
rintani.
Ne,
jotka menneinä
vuosina
katsoivat eteensä
pystypäin.
Huokailevat nännit ja
terhakkaana
väreilevät
rakkauden kukkulat,
joiden väliin
miehisten miesten
erikokoiset
elimet kiihkossaan
olivat itseään
tyydyttäneet.
Ja lepattava
rakkauden tuli,
Se, joka sykkii
haaroissani.
Kuumana laavana.
Nuoruuden päivistä
yhä kiihkeämmäksi
kasvanut
polte. Haarani huutavat
kosketusta.
Autuaaksi tekevää
hyväilyä,
joka poistaisi minusta
tämän kaipuun.
Eikä tämä hetki
täytä minun toiveitani
rakkaudentäyteisestä
yöstä.
Yksin minä kylmään
vuoteeseni
kömmin.
Kerubiksi
minä synnyin.
Lähimmäksi hänelle,
joka
jumaluuden viitttaa
kantoi.
Palvoin ylempääni
unohtaen itseni.
Kunnes
taivastenvaltakunta
minut
kadotukseen tuomitsi.
Olin hylännyt
järkeni.
Asettunut
palvelijaksi hänelle,
jota jumalakseni nimitin.
Minuuteni
joka ei enää hallinnut
kaikkia neljää
eri hahmoani,
sekoitti itsekin
olenko leijona vai kotka.
Kosketa
minussa sitä naista,
joka on piilotettu
vuosien tuskan,
katoavien päivien
alle.
Kosketa syvältä.
Sileäksi höylättyä
itsetuntoa,
joka rautanauloilla,
hakattiin
selkänahkaan.
Kosketa
koskettamasta päästyäsi.
Aloita alusta,
kun tulet kohtaan,
jossa kärsimykseni
päättyy.
Sillä se on
vain harhakuvaa.
Ei minusta ole
helppoa koskettaa esille,
sitä naista,
joka sivallettujen sanojen,
tömähtäneiden
nyrkkien
alle on murjottu.
Mutta kädet,
joilla sinä minua
kosketat.
Ovat ainoa toivo,
joka minulle on
annettu.
Siksi,
en halua niiden
kosketuksesta
vapaaehtoisesti
luopua.
Minä
En tyydy
keskinkertaisuuteen.
Tahdon keimailla
kukkamekossa,
punatuin huulin.
Korkokengissä ja
tupeeratuin hiuksin.
En minä
Sinua rakasta.
Kuten en yhtäkään
heistä,
sinua ennen
minua liehitelleistä.
Minulla on
kivisydän.
Koristellun kuoren
alla.
Rinnat,
jotka kaatavat
miehen kuin miehen.
Ja tuoksuva
vulva.
Jota ei voi
vastustaa.
Sinä sanot,
että olet minulle
täydellinen valinta.
Mutta minä
En tyydy
keskinkertaisuuteen.
Luottokortissasi,
tulee liian nopeaan
luottoraja vastaan.
Sinä rakastelet
minua sanoilla.
Enkä minä
jää paljon
huonommaksi.
Meidän kiihkomme,
joka valtoimenaan
vyöryää yli
tämän huoneen.
Kasvaa kasvamistaan.
Täyttää itsellään
kaiken,
mihin kykenee koskemaan.
Minä sulan salamoiksi.
Valun vuolaana virtana,
likimain siihen kohtaan,
jota
kaiken keskipisteeksi
meidän
kiihkeän kuohumme
yhteydessä
voi nimittää.
Kliimaksin autaaksi
tekevä voima,
vavisuttaa meitä,
kuin alkuräjähdys,
maailman syntymän
yhteydessä.
Kutita kitalaesta.
Suuni on auki,
kuin linnunpojan.
Ahne narttu.
Kiimainen naikkonen.
Tunteeton
maailmakiertolainen.

Silmäni kiiluvat
tähtien lailla.
Ei vartaloni
anna sinulle
arvailujen varaa.
Eikä minun tarvitse
kuin sormella osoittaa.
Ja rivi josta valita hän 
jolle huomioni annan,
takanani kasvaa.
Kutita kitalaesta.
Että tuntisin,
edes jotain.
Minä en kättele.
Liian intiimiä toimintaa
tälläiseltä ihmiseltä,
joka omaa varjoaankin
kavahtaa.
Älä tule
minun iholle.
Älä tunge hengitystäsi
hartioille.
Minua oksettaa.
Tuoksut vieraalle.
Eikä minun
hajurepertuaarini
käsitä,
miksi pitäisi vieraita hajuja
omalle reviirilleen
päästää.
Elämänmittaisen matkan
ehdin jo kulkea.
Osaamatta kääntyä,
kun aika
olisi ollut.
Tänään.
Kadotin suunnan.
Nyt olen eksyneenä
onnellisempi,
kuin taipaleeni
alkumetreillä.
Silloin vielä luulin,
olevani
oikealla tiellä.
Sinä sanoit,
etten saa luovuttaa.
Vaikka olin luovuttanut
jo aikoja sitten.
Silmät kirkkaina,
valehtelin sinulle,
miten eksymättä
olen kulkenut
päivieni alusta
tähän hetkeen.
Juuri sitä matkaa,
joka minun
elämäntaipaleekseni
on merkattu.
Ja vaikka suuni
sinulle valheellisesti
viestiä välitti.
sydämeni tiesi,
ettei kaikki olisi sitä
miltä näytti.
Minun määränpääni
ei olisi siellä,
minne tienviitat osoittaa.
Eksynyt kiertolainen.
Nauran kohtalolle,
joka tienviitan päällä
minulle sormeaan
heristää.
Tästä hetkestä
ainon valita
oman määränpääni.
Katusoittaja,
viulu rinnallaan.
Ei ropoa montaa
avoimessa kotelossan.
Ohikulkevat
kiireiset.
Katseensa luotuina
maahan.
Ei
ole viulu vaiennut.
Ei katusoittaja
kulmaltaan
poistunut.
Päivästä päivään
soittaa samaa
sävelmää.
Et minunkaan
kohdalleni pysähtynyt.
Et hetkeä pidepää,
ehtinyt hengähtää.
Vaikka riettaana
sinua odotin.
Haarat avoinna
vuoteella viettelin.
Ei lumonnut
kiimainen kutsuni.
Ei tarjous
sylini lämmöstä.
Astuit avoimesta ovesta
kulmallesi soittamaan.
Kohtalaisen rujosti
minä sinua rakastin.
Kevään helisevistä pisaroista
syksyn piiskaaviin rakeisiin.
Sinisiipinen
viestintuoja.
Asettui alkukesästä
asumaan kuistilleni.
Enkä minä merkkejä
osannut lukea.
En ennen kuin
oli myöhäistä
Ei rujo rakkauteni
sinulle riittänyt kuin
keväästä syksyyn.
Talven selkään lähdit
rehevämmän
naaraan matkaan.
Keijupölyä.
PeterPan vallattomuutta.
Vanha elostelija minussa
herää eloon ihollasi.
Laskee verkot eteesi.
Pyydystää,
kuin salakkaparvea
verkolla,
joka on solmittu liian isoille
silmille.
PeterPan hymyilee.
Vikkelästi sujauttaa
kylmät varpaat peiton alle.
Keijupöly laskeutuu,
iholle,
josta käteni juuri irtosivat.
Hilpeä tanssi hiljaisuudessa
Rakastelun kliimaksi
kun
iho muuttuu ihoksi.
Kaksi yhty yhdeksi.
Keijupölyyn kuorrutettu
PeterPan.
Menneisyys ja tulevaisuus
Puolitiessä kohtaavat
toinen toisensa.
Kättelevät hyvästiksi,
tapaamatta edes
kunnolla.
Silitän ihosi pintaa.
Uurteista kuin,
vedestä kuivaksi
juoksutettu joki.
Minä en kai koskaan
saa sinua vuosissasi kiinni.
En tavoita sitä,
mitä kokemuksiksi
itseesi olet kerännyt.
Mutta tämän pienen hetken,
Tahdon silitellä
ihosi pintaa.
Jotta joskus,
sinun jo mentyä.
Voin sanoa.
Tunsin hänet,
uurteina käteni alla.
Varjoina valojen
joukossa,
Läikehtivänä
voimavarana,
joka minulle
säteili, kuin aurinko
pilvettömältä taivaalta.
Enkä minä häntä
koskaan unohda.
Tähdeksi hän
tielleni muuttui..
Valoksi syksyn
piemenevälle taivaalle.