Kaiku

Tahtomattaan hän
asteli
hiljaisen saaton
etumaisena.

Kantoi harteillan
surun viitta.
Kätki kaipauksen
käsiinsä,
jotka ristinyt oli
rinnalleen.

Eikä yksikän
voinut hänen
tuskaansa
ymmärtää.

Osaaottavat katseet,
sanat joita lausuttiin
ilman tarkoitusta.

Kaikki ne kaikuivat
kuuroille korville.
Rapisivat
raiskattuun maahan.
Asettuivat
arkun kannelle
ja ilkkuivat ikävälle.

Kyyneleet,
jotka itketty olivat
jo aikoja sitten.
Mursivat padon,
joka saattueen
erotti
kuoleman porteista.

Saattoväki
surisi hiljaa,
unohtuisi
eteiseen värjöttelemään.

Eikä kuolemanjälkeiseen
elämään
uskoisi lopulta
kukaan.