Kaiku

Taivaskin itkee
tämän
rapistuneen kaupungin
puolesta.

Virttyneet seinät,
kadunvarsien tyhjyyttään
ammottavat talot.

Huoneet,
jotka aikoinaan
täyttyivät naurusta.
Ovat tänään repaleisia
tapetteja.
Narisevia ovia,
saranat riivityinä irti.

Aavehuoneita.
Lepattavia verhonriekaleita
akkunoissa,
joiden rikkinäiset lasit
irvistävät terävillä hampaillaan,
homeisten pokien raosta.

Vinoja piippuja,
sammaleisilla katoilla.
Tiiliä pudonneina
katonharjalta,
Laastit varisseena
heiveröisistä kivijaloista.

Varjoja yössä,
tehden taloista aaveita,
jotka voisivat kadota
hetkenä minä hyvänsä.

Kelmeä kuu,
joka loistaa taivaalla.
Valaisee maisemaa hetken.

Vain sen hetken,
kun menneisyyden aaveet
vaativat tullakseen piiloistaan
maanpäälle.
Tanssiakseen öisen tanssinsa
varjojen kaupungissa.

Heille tämä kaupunki on
viimeinen matkanpää,
ennen paluuta sinne,
missä odottaa
ikuinen rauha.