Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2014.
Nähdäkseen tulevaan
On suljettava silmänsä
menneltä.
Käännyttävä kulmista,
jotka uhkaavina
edessä seisovat.
Käännyttävä,
olematta varma,
mitä nurkan takana
odottaa.
Minun mieleni
on tyhjä menneestä
painolastista.
Lastista jota
harteillani raahasin,
kuin rujo
Quasimodo
Ajasta aikaan ja
paikasta paikkaan.
Olen valmis ottamaan
tulevaisuuden vastaan.
Joskus
eivät sanat riitä.
Sydän on pakahtumassa
tunteiden tulvaan.
Tiimalasi valuttaa aikaa,
enkä ehdi kokea kaikkea
mitä halusin.
Sukellan syvälle
tunteiden pyörremyrskyyn.
Kaivaudun tiukasti
kiinni ihoosi.
Hengitän kiihkoa,
joka sinusta huokuu.
Eikä tähän hetkeen
lopulta
sanoja tarvita.
Rakkaus on
taitolaji.
Eikä aina
säännöllinen
treenikään,
tee tumpelosta
mestaria.
Kohahdus väkijoukossa.
Ei ole kenestäkään
katsomaan toistaan
silmiin.
Ohi käveleviä
jalkapareja.
Puettuina liian
pieniin
kenkiin.
Talvitakin kaulukset
käännettyinä ylös.
Että vain nenänpää
vilkkuu.
Onko pipo,
joka silmille laskeutuu
Liian kireä,
salliakseen ihmisyyden
asettua näihin
hahmoihin.
Ja joku nostaa paareille
langennutta kulkijaa.
Enkelikuoro laulaa.
Eikä enää kenelläkään
ole kiire
mennekään.
Ei yksikään
loukkaava sanasi
saa minua katumaa
rakkauttani.
Kadun sitä,
etten
ymmärtänyt lähteä,
ennen kuin
ensimmäisellä niistä
sivalsit.
Vastaat kysymykseeni
kysymyksellä.
Tiedän savani
vastauksen,
jollaista odotan.
En totuutta,
Jota toivon.
Uskaltaakseen Rakastaa. On valmistauduttava
Kohtaamaan
Rakkauden 
Päättyminen.
Aamulla
koteloidut minuun.
Iho ihossa.
Tiukasti kuin
kaarna koivussa.
Rosoinen päältä
Sisällä lukemattomia
säikeitä,
joilla olet kasvanut
kiinni minuun.
Kadotettua on vain
aika.
Siihen ei päde
edes muistisäännöt.
Kerran eletty.
on lopullisesti
poissa.
Pyhitettyä minulle
on muistosi.
Arpina sydämessä.
Ruhjeina sielussa.
Pintaa minä siloittelen
pakkelilla.
Punaan huuliani
etteivät vahongossakaan
kerro
mitä silmät ovat nähneet.
Vuosia piiskattu
selkänahkani.
Parkittu kovaksi
kuin kenkäsi pohja,
Enää ei iskusi
tunnu.
Kengänpohja
selkänahassani
Sulautuu
entisten jälkien
joukkoon.
Kadotettu itsetunto
on kuin tekisi
hidasta
itsemurhaa.
Olemassa
Mutta
Hengittämättä.
Kieputat minua.
Raatelet sisintäni.
Pyörität jalkoja irti
maasta,
Suutelet viekkailla
huulilla.
Hyväilet kiihkon
minuun.
Enkä minä vastusta.
Hetken läheisyys
on parempi kuin
ei mitää
Et kysele
entistä elämääni.
Et katuja,
joita yömyöhään kuljin.
Et miehiä,
joiden sänkyjä olen
lämmittänyt,
Kiihkeitä öitä,
joita monia olen
viettänyt.
Et kysele,
menneistä päivistä.
Et halua tietää niistä hetkistä,
kun luotani olet poissa.
Et miten
villipedoksi muutun,
mouruan yksin ikävääni.
Kiehnaan vasten jokaista
vastaantulijaa ja
kerjään rakkautta,
jota lihan himoksikin kutsutaan.
Et halua tietää.
Kenelle minä yritän
todistella,
tämän elämän keveyttä.
Maalata vienoja kuvia
kankaalle,
joka on kuin
sotatantereen jäänne.
Silmät päästäni minä
häpeäisin,
jos joutuisin kohtaamaan
todellisuuden
ilman narrin naamaria.
Sinä ilkut suurkaupungin
mainostaululla.
Kasvosi valaisevat
katukuvaa tunnista
tuntiin.
Enkä minä ymmärrä
mainoksen sanomaa.
Neonvalot sokaisevat
silmäni
avuttomiksi katsomaan
maailmaani
silmästä silmään.
Väripaletista puuttuu
keltainen.
Aurinko kankaalla
ei nouse tänään.
Päivästä päivään
kuljen suljetuin silmin.
Sisimpäni ovet repsottavat,
kuin autiotalon ikkunoista
irronneet laudat.
Eikä saranapuolelta tähän
tupaani kannata
yrittää.
Silmäluomien lomasta
olen suojassa vain itseltäni.
Sinun tarinasi uppoavat
minuun,
kuin Grimmin sadut
kuuntelijaansa.
Rakastella haluat
kuin olisin viimeinen
oljenkorsi.
Enkä minä pane sitä
pahakseni.
Ajallaan kivettyy
sydän.
Pettymyksestä
pettymykseen
kuroutuu kammiot
umpeen.
Kylmenee kyyneleet
Lasittuneiksi
kiteiksi,
joita poskilta ei
tarvitse enää pyyhkiä.
Sanaton katse kertoo,
miten vaikeaa on
rakastaa.
Tulla kuulluksi
rakkaudenkielellä,
jota oppiakseen
sanakirjan lukeminenkin
on tullut
vanhanaikaseksi.
Kivettyneet puutarhat
kuuluvat
nykyaikaan.
Eikä minulla ole
Esittää sinulle
kysymyksiä.
Olet kuin
avoin kirja,
Hotellin
Respassa.
Repaleisilla sivuilla kaikki
käyntien jäljet.
Siemenneste lakanoissa ja
huulipunan
jäänteet
paidan kauluksessa.
Enkä enää jaksa täyttää
varauskirjaa.
Yövyn toisessa
hotellissa.
Miksi minä
katuisin aikaa,
jonka kanssasi olen
rakkaudesta viettänyt.
Vaikka tänään
välillämme kasvaa
orapihlajaa ja
jokainen lause on
syntynyt sivaltamaan
riekaleiksi sisimpämme.
Ei se muuta sitä,
ettenkö sydämestäni
sinua olisi
rakastanut.
En kahlitse sinua.
En hallitse.
En sanele askeltesi
suuntaa.
Sinun onnesi
On minun onneni
pohja.
Kaksi yksinäistä sielua
yhdymme yhdeksi.
Vapautuneina kahleista
joita vääristyneesti
rakkaudeksikin kutsutaan.
Yksikään suudelma
vierailta huulilta,
ei ole sinulta poissa.
Yön viimeiset tunnit,
kun aamunkajo
varovaiseen tapaansa
kurkistaa
verhon raosta.
Minä valvon.
Katselen vierellä nukkujaa.
Kosketan lämmintä ihoa ihollani.
Hivutan hiljaa,
tuoksuni häneen.
Käteni vatsalleen,
silitän hiljaa.
Eikä aamun valjetessa
Tarvitse kysyä
Olenko onnellinen
olemassa olostaan.
Sinun nimeäsi huudan
hekuman huippulla.


Värisen kiihkeän
kosketuksesi alla,
kuin 
rummun kalvo,
joka taukoamatta voihkii.


Käsiesi piirtäessä
vartaloni kaarta,
kuin taitelija siveltimellään
kangasta,
johon maalaa
kauneimman
auringonlaskun.


Minä rakastan sinua.


Enkä antaisi tätä hetkeä pois,
yhdestäkään suudelmasta
huomisen petollisilta
huulilta.
Voi Isä.
Olit aina ja ikuisesti
se pieni poika
joka menetti äitinsä
vasta 16 vuotiaana.
Veljensä,
jo kätkyeen.
Muistan,
miten pienenä tyttönä
tuijotin tuota kuvaa,
jossa setä makasi arkussaan.
Pieni vauva vasta,
Sinulla oli keinoemo,
kuten äitipuolesi
itseään nimitti.
Ja velipuoli,
josta välitit
Mutta nuoruutesi elit
kuin kiertolainen.
Sukulaiselta sukulaiseen.
Ilman omaa kotia
onnea etsit.
Koti.
Kai siksikin se oli
niin tärkeä.
Olit elänyt liian kauan
ilman sen turvaa.
Ja suku.
Olit heistä niin ylpeä.
Lapsena tuntui,
että tunsit jokaisen
kummin kaiman ja
kaukaisen serkun. Minua,
sinä vahdit kuin haukka.
Ymmärrän nyt,
rakkaudesta,
ainoaa lasta.
Vaikka silloin se ahdisti.
Sinä olit aina se,
joka kyyditsit
kaveritkin.
Sama jatkui omien
lasteni kanssa.
Pappa oli aina
rientämässä apuun.
Ei parempaa pappaa
olisi voinut olla.
Ja aina sinulla oli aikaa.
Aikaa auttaa.
Vaikka yrittäjä olitkin.
Lapsena istuin ylpeänä
kyydissäsi ja kyselin
vastantulijoiden nimiä.
Sillä sinä morjestit kaikkia
ja kaikki morjesti sinua.
En muista,
mutta olen heillä ollut…
Olemattoman Onnen
pujotan karhulankaan.
Solmin solmuilla yhteen ja
pujotan varovasti kaulaan.
Minun Onneni vähäpätöinen.
Hehkuu loistossaan
Sädehtii kasvoillani
kirkkaammin,
kuin naiset
timanttikaulanauhoissaan.
Rakkaudeton katselee
kaihoisin silmin.
Minun silmäni ovat
Onnesta kirkkaat.
Rakastaminen lähtee
minusta itsestään.
Onni ei vaadi täyttyäkseen
kuin niin vähän.
Rakastan itseäni.
Vikoineni.
Puutteineni.
Olen Onnellinen elämästä
jota elän.
Minua on Sinunkin
helppo rakastaa.
Tulethan.
Vielä joskus tätä
Onnea jakamaan,
Jokaisena aamuna
jona herään
Minun katseeni vaeltaa
huonetta.
Etsien katsetta,
johon katsoa silmänsä
avattuaan.
Etsien vartaloa,
jota koskettaa
tunteakseen olevansa
todellinen.
Tämä huone
on menneisyyden hautausmaa.
Kuvasi pöydällä.
Olet niin todellinen.
Rypistyneet
kirjeesi laatikossa.
Täynnä kymmeniä
lauseita rakkaudesta.
Kuivuneet ruusut seinällä.
Pölyttyneet.
Liian kauan siinä nuokkuneet.
Sinusta haluan vain
hyviä muistoja.
Vaalin mielessä ajatusta.
Kenties vielä palaat.
Rakkaudesta kirjoittavat
he jokainen
omilla sanoillaan.
Kaipaavat
lauseilla,
jotka sydämestä
on paperin reunaan
raapustettu.
Silti jokainen rakkaus
on omansa.
Vaikka sanat paperilla
on runosta runoon
samat.
Kirjoitetut jo niin
moneen kertaan.
Räntäsateen ryvettämät
siipeni,
sinä puhallat kuivaksi,
hitaasti
sulka sulalta.
Asettelet uuteen uskoon,
entistä ehompaan kuosiin.
Enkä minä enää
lennä luotasi pois,
Asetun tähän lämpöön.
Lähelle sinua.
Aivan kykeesi kiinni.
Niin kevyesti
suutelet suutani,
ettei hipaisu kosketa minua
kuin hetken.
Vilkutat hyvästiksi
ja olet mennyt,
ennen kuin ehdin
edes suutani avata.
Katselen etääntyvää
selkääsi ja
hetkessä
meistä on tulleet
muukalaiset
toinen toisillemme.
Milloin rakkaus kuoli,
kiintymys katosi.
Välinpitämättömyyden
verhoon
minä peitän kaipuuni
siihen aikaan,
jolloin minua vielä
rakastit.
Keitä ovat he,
jotka niskaasi hengittäen
katkovat viimeisetkin
kylkiluusi.


Kaapivat
uurteita kasvoihisi,
kunnes sinua ei
entisestä tunnista
enää kukaan.


Kutittavat kainalot
vereslihalle.
Riepottavat käsivarsista
kunnes kyynelet
silmäkulmastasi
pulppuaa.


Iskevät sinut maahan,
katsellakseen ylhäältä,
miten tuskassasi 
ryömit,
päästäksesi iskuilta
piiloon.


Keitä ovat he,
jotka voitonriemuisina
lisäävät sinut listaansa,
joka täyttyy nimistä,
jotka olivat liian 
luottavaisia paetakseen.


Keitä ovat he.



Liian hitaasti
valui yö.
Haamujen taistoa
suljetuin silmin,
minä katselin
erkaantuneena ruumiistani.
Surujen kitarat
soittivat kaihoisat
sävelensä.
Kun kivettyneet kasvot,
lasittunein silmin
valvoivat yksinäisen
vuoteeni ääressä.
Palvoivat jokaista
liikettä,
joka minusta väreillen
kimpoisi.
Enkä minä tohtinut
ruumiiseeni palata.
En ennen kuin
päivä valkeni
horisonttiin.
Sieluni lipui
kuin aavelaiva
kaukaisuuteen.
Eikä yhtynyt minuun.
Ei ennen kuin unessa
tunnistin kätesi ihollani.
Yhdeksi sulimme
viimeisen kerran.
Aamun kajossa
tunnistin jälleen itseni.
Haamujen armeija
kaikkosi helmat hulmuten.
Olin saanut rakkautta sinulta
vielä viimeisen kerran.
Sinun matkaasi
minä lähden
arpomatta.
Asetan askeleeni
askeltesi jälkiin.
Kuljen rinnallasi.
Astun jäljessäsi.
Mutta aina
suuntamme on sama.

Eikä minun tarvitse
kysyä itseltäni.
Mikä minut saa
matkassasi kulkemaan.
Ei minun tarvitse
Rakasta sinä minua.
Rakasta,
sillä liian kauan
olen rakkautta ollut
vailla.
Purista vasten rintaa.
Äläkä pudota minua
matkasta,
vaikka taakaksi asti
minä jaksan sinulle
rakkauttani vannoa.
Ja hyväile.
Hyväile
minusta ulos kaipuun
ohdakkeet,
jotka iholleni ovat
uria raapineet.
Rakasta.
Äläkä unohda,
että vastarakkaus
kasvaa vain rakastamalla.
Joskus,
kun kaikki tuntuu
todellisen
epätodelliselta.
Puristan silmäni
tiukalle viivalle.
Nyrkkiä taskussa.
Ja rukoilen,
ettei huominen tulisi
ja toisi
enempää,
mitä jaksan kantaa.
Armoton
On tämä aika
lapsilleen.
Ei ynnää
onnellisia päiviä
onnettomien pariksi,
vaan
vähentää laskusta
kaiken,
mikä vähäisenkin
valon voi tuottaa.
Minulla on
huono laskupää.
Olen helposti
johdettavissa harhaan.
Enkä minä
sinusta muista
kuin silmät.
Äänesi unohdin jo
ensilumen sataessa
pimeään maahan.
Kosketuksesi haihtui
iholta,
syksyn tuulien
tuivertasessa
puiden latvustoissa.
Suudelmat,
jotka vannoin muistavani
ikuisesti,
minä kadotin
ensimmäisten yksinäisten
öiden myötä.
Tuoksusi.
Sitä en kai koskaan
oppinut tuntemaankaan.
Minulle liian vieras,
Mutta silmät.
Ne ovat minuun palaneet,
kuin tulikuumat kekäleet
leirinuotioon.
Niiden katseelta
en koskaan pääse karkuun.
Seuraavat minua
muistona sinusta..
Hetkistä,
jolloin olit tärkeämpin,
kuin elämä itsessään.
Ja vaikka anon armoa,
unohdusta.
Ei minun sallita
sinun silmiäsi unohtaa.
Kehystettynä
Sinä tuijotat minua
kaapinpäältä.
Aseteltuna 
kasvot kuosissa
lipastolla.
Siellä omassa
ylhäisyydessäsi.
Tuijota minua
samoilla silmillä,
jotka eläissäsi
leiskuivat tulta.
Syttyivät ja saammuivat
mielenailahtelujesi
tahtiin.
Himosta ja kiihkosta,
toisinaan silkasta
pahuudesta.
Enää minä en
niiden katsetta pelkää.
En lue merkkejä
kulmistasi.
Mennäkö karkuun vai
saadako rauhan.
Eläissäsi minua piinasit,
enää et hetkauta
suuntaan etkä toiseen.

Olga mammalleni

Ja minä nousin katolle.
Nousin harjalle,
kuten monasti ennen.
Käteni avasin,
sivulle levitin.
Kuin kotka,
ylväänä lähteäkseen
lentoon.
Ja lensin.
Lensin kuten monena yönä
ennenkin.
Enkä laskeutunut
ennen kuin
olin kaartanut pilviin asti.
Katsellut alapuolella
hiljaisuudessa nukkuvaa
maatani.
Peltoja,
jotka lainehtivat
kultaisena hohtavaa viljaa.
Perunapeltoa.
Joka käsipelillä kynnettiin
Ja johon perunat upotettiin
keväällä rakkaudella.
Sieltä ne puskivat
elämän innolla läpi
korkeiksi aurattujen vakojen.
Ja minä rakastin
näitä nurkkalautoja.
Jotka mökkimme nurkista
pilkotti.
Sinua.
Miestä,
joka naimisiin mennessämme
olit minua visiitoista vuotta
vanhempi.
Ja olet edelleen.
Vaikka maanpovessa
kumpikin jo lepäämme.
Etkä sinä koskaan
katsonut pahalla
öisiä lentojani.
Et tuominnut,
etkä sormella osoittanut.
Kun sota-aikana minut
noidaksi tuomitsivat.
Ja minä lennän edelleen.
Lennän suojaksi siipeni levittäen.
Jälkeläisteni askelia
vaalien.
Jokaisen liikkeensä
minä tiedän.
Varjelen kulkua lasten.
Ja kun aika on tulla.
Olen täällä ja odotan.