Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2015.
Sinut
minä
olen
itseni
kanssa.
Tunnen
vahvuuteni.
Myönnän
heikkouteni.
Ei
minua
kukaan
ole
toista
parempi
neuvomaan.
Itse
minä
nämä
polkuni
tallaan.
En
minä
itke
kohtaloa.
En
sure
omaa
elämääni.
Jokaisena
päivänä,
jona
silmäni
avaan,
kiitän
siitä,
että
olen
olemassa.
Vaikka
päivä
päivän
jälkeen
minut
maahan
tallataan.
Unelmani
irti
revitään,
lakaistaan
jätteiksi
kaatopaikan.
Ei
minusta
yksikään
kykene
elämänjanoa
sammuttamaan.
Ei
toivoa
silmistä
kadottamaan.
Minun
uskoni
on
lujinta
laatua.
Se
kumpuaa
syvältä
sisimmästä.
Kertoo,
ettei
ikinä
saa
luovuttaa.

Kivettyneillä poluilla
minun sydämeni
kulkee.
Jalkani vereslihalle
asteltu.
Eikä huominen
kurkista
auringon takaa.
Se pälyilee
sakeasta kuusikosta,
kuin muukalainen,
joka tietää
olevansa
väärään aikaan,
väärässä paikassa.
Jos
rakastaisit,
et
puhuisi.
Sanasi
olisivat
tekoja.
Lauseesi
kosketuksia,
joiden
kautta,
tuntisin
rakkautesi
määrän.
Katteettomat
lupaukset,
tyhjänpäiväiset
korulauseet,
eivät
sydäntäni
lämmitä.
Vierelläni
et
edes
hetkeä
malttanut
viivähtää.
Siksi,
saat
elämästäni
mennä.
Naisena
minulla
on
valinnan
vapaus.
Mahdollisuus
olla
eri
mieltä
tänään
ja
eri
huomenna.
Sinä
älä
kyseenalaista
tekojani.
Asetu
päiväksi
alushousuihini
ja
kysy,
kiertääkö
pieru
myötä
vai
vastapäivää.
Loppuuko
happi,
vai
löytyykö
minullekin
vielä
se
oikea
tappi.
Sinut
minä
valitsin
pelastajaksi.
Hyväksyin
sänkyni
lämmittäjäksi,
tyhjän
tilan
täyttäjäksi.
Olit
kuitenkin
kuin
kuka
tahansa.
Pettymys
pettymysten
joukossa.
Kiertopalkinto
hetkeksi
ihailtavaksi.
Tänään
jo
eilisen
mennyttä
lunta.
Enkä
minä
tänään
ole
yhtään
sen
vahvempi,
kuin
eilen.
Mutta
piirun
verran
kulkenut
eteenpäin.
Jättänyt
hivenen
taakseni
mennyttä
ja
astunut
rinta
rottingilla
tähän
päivään,
kuin
voittaja
joka
ei
ole
varma
palkinnosta,
jonka
voitti.
Tulisitko nyt
kun sinua eniten
täällä tarvitsen.
Ei ensi viikolla tai
kuukauden päästä vaan nyt.
Voisitko olla
se joka minun kaikki
salaisimmatkin
haluni tyydyttäisi
kuin orja kysymättä.
Olen riettaasti
elänyt menneet vuodet.
Kiimassa juossut 
sylistä syliin niin kuin
takaa-ajettu eläin.
Minulle sinä
et ole mitään velkaa.
Edes sanoja
en tohdi nyt vaatia
riittää kun olet siinä.
Minun sylini
huutaa kosketustasi.
Kaipaa kättesi
pehmeää hyväilyä,
sinua liki minuun.
Keinovalossa
vuosien kuluttamat
kasvoni ovat
kuin maailmanloppu joka
väkisin tulee vastaan.
Rakkaudesta
kirjoitetaan korulauseita.
Kaipauksesta.
ikävää huokuvia
sanoja.
Minä
olen täynnä
tunteita,
joita ei voi
minnekään
kirjoittaa.
Odotan sinua.
Sanoakseni ne
kasvoista
kasvoihin.
Minut
sinä
kiellät
kuin
Pietari
Jeeskuksen.
Käännät
katseesi,
etkä
pyyntööni
vastaa.
Olen
sinulle
ilmaa.
Olematonta
maata,
jolla
ei
voi
kulkea.
Olen
mennyt
sijamuoto
partitiivissa.
On
vain
katsottava
totuutta
silmiin.
Sinua
Minä
Rakastan,
kuin
janoiset 
huulet,
jotka
pisaroita
kasteiselta
lehdeltä
hamuaa.
Rakastan,
kuin
varjo,
joka
aina
mukana
kulkee.
Rakastan
kuin
tuuli,
joka
rannan
ruohikkoa
hellii.
Sinua
Minä
Rakastan
kuin

tähtiä,
jotka
taivaalla
loistaa.
Rakastan
kuin
nainen
miestä
voi
rakastaa.
Minun päiväni
kaikesta
eletystä tyhjät. Kadonnut
vuosien muistot.
Haalistuneet
kuin
pyykkipojat narulla.
Muistojen helminauhasta,
jokainen helmi
vierinyt
tavoittamattomiin.
Jäykistynein sormin,
ei
vanhasta kannata
kasata uutta.
Menneisyyden taakka
ei näitä
harteita
paina.
Olen avointa
tilaa.
Seiniä,
joille asettua.
Ikkunoita,
joista näkyy
vain
eteenpäin.
Minä
uhraan
tämän
rakkauden.
Puhtaan
uskoni
ihmiseen.
Katoavaa
on
kauneus.
Häviävää
hyvyys.
Sinun
kutsusi
kaikuu
kuuroille
korville.
Minä
en
enää
ovea
avaa.
Sinun
nimeäsi
kuiskaan
pimeään
yöhön.
Huokailen
hiljaa
ikävää,
joka
noroina
iholtani
valuu.
Olen
kadotukseen
tuomittu
vaeltaja.
Yksinäisten
yön
tuntien
kulkija.
Sinun
hiljaisuutesi
kertoo
enemmän
kuin
tuhat
sanaa.
Vaikenet
vaikka
olen
vailla
vastauksia.
Silmät täynnä
ihmetystä.
Mieli,
kaikesta
kuulemasta
tyhjä.
Kysymyksiä,
joihin
ei ole
vastauksia.
Vastauksia,
joihin
ei löydy
kysymyksiä.
Olen
niin pieni,
olematon.
Eksynyt
tämän
pahuuden
keskellä.
Huominen tulee.
Uskallanko sen
ottaa vastaan.
... Ja peilistä katsoo
silmät uupuneet.
Kasvot vuosista
eletyistä kuluneet.
Minne katosi
kaikki ilo
silmistä noista.
Enää eivät
tähtien lailla
loista.
Olenko enää
se sama
kuin ennen.
Vaiko pelkkä
ihmisen kuva.
Sirpaleista minä
itseni kasasin.
Menneistä varjoista
ravistin irti.
Jäljelle jääneen
annoin sinulle
matkaan.
Mutta
vähä vähältä
sinä minut torjut.
Askel askeleelta
loittonet
luotani.
Sinä vaikenet.
Ja hiljaisuuden ymmärrän
olevan
sanaton hyvästisi.
Sinulle olisin
antanut kaikkeni.
Mutten siltikään
ollut tarpeeksi.
Jos voisit
rakastaa
tälläisenä.
Viallisena.
puolikkaana,
epätäydellisen
täydellisenä.
Enhän
minä
paljon
pyydä.
En
sinulta.
En
itseltä.
Vain
ihan
pienen
pienen
onnen.
Mää ole
nii jumalattoma
vaikja ihmine.
Jos sää olet
oikjas.
Mää sanon,
et olet
vääräs.
Jos sää
oletki vääräs,
ruppeem mää
vänkäämää
sun oleva
oikjas.
Ei must
ota selvää
piruka.
Sitä
sanos jo äiti,
ku mää kakarana
kiipesi puuhu ja huusi,
et mut on ryövätty
mun
oikjast korost.
Mää sanoi,
et mää ole
jonku muu
kakara.
Viekä mut kottii ja äkkii.
Enkä mää
siit ol
mikskää muuttunu.
Samaltaval
mää vänkää
ku kakarana.
Ja ai mää
ole oikjas.
Sanot sää
si mitä vaa.
Tai tekisit sää
kummottii vaa.
Em mää koskaa sihe ol
tyytyväine.
Mut en mää
valita.
Mää ole mää.
Eikä sun tartte
muu ymmärtää.
Em mää
meinaa
ain ittekkä
ymmärrä.
En mää
rakkaut kaipa.
Enkä seksii.
Mul riittää,
ku mää
rakasta
itte itteetäi.
Ja
seksinpuutekki
korvaantuu
miähen korvikkeel.
Mul o
simmone kaapis
mikä surisee
nii perhanaastas.
Saa napist päälä ja
pois.
Eikä mun tartte
kuunnella
sen jälkee
koko ehtoot,
kui se o tänäpä
ollu töisä nii
helvetin hyvä ja
kova äijä.
Ja kui ei kukkaa
sil pärjä.
Ja jos mul
joskus tullee simmone
tarve,
et mää nii
jumalattomastas
tahron
jonku kylkee kii
ittei painaa. Nii sillo
mää mene
peili ettee ja
kysy itteltäi,
et olek sää
juur hulluks tullu.
Ei se si
kovi kauvaa
se hulluus kestä.
Mää mene kauppaa
ja
ostan nii
jumalattoma iso
levy suklaat,
ettei sii ennää
tu mikkää muu
mielee ku se.
Et oksennaks mää
ny, vai
huome.
Olen sieluton.
Tunteeton,
jolle katumus
on vain
sana.
Suljen silmäni,
etten näe.
Korvani,
etten kuule.
Sinä
kolkutat ovella,
etkä suostu
kääntymään
pois.
Ymmärräthän,
ettei
rakkauteni
ole minkään
arvoinen.
Se on
sanahelinää.
Keinotekoista
hellyyttä.
Oman edun
tavoittelua,
jotta en
jäisi
osattomaksi
kaikesta siitä,
mitä elämällä
on antaa.

Virttyneen
taivaan alla
lepää
raajarikkoinen hahmo.
Kirjailtu ristipistoilla
taivaankanteen
kohtalon viivat.
Kuluneet kuin aika,
jolla on liian kiire.
Samoilla solmuilla
vuodesta toiseen
elämä.
Repsottaa julmana,
eikä siltikään katkea.
Enkä minä
näe tulevaa,
omalta kohdaltani.
En näe,
vaikka korteista
muille katson.
Sinulta en muuta
kaivannut,
kuin pienen hetken
onnea.
Rakkautta,
jatkaakseni matkaa.
Asettumaan minusta
ei ole,
sillä minä,
en ole
kenenkään arvoinen.
Kerjään almuja
vuodesta toiseen.
Halutaan 
mies.
Semmote 
rehelline.
Hyväl
taval
kunnollinen.
Kaiki
puoli
mukava
olone.
Oikjan
tuntune.
Komjaki
saa
olla.
Mut
ei
mikkää
naiste
naurattaja.
Ei
vieraitte
perrää
vihelteljä.
Ei
kiero,
ei
luiru.
Eikä
varsika
liero.
Ols
Semmote
oikjan
kokone.
Miehen
näköne.
Mun
olone.
Ja
rakkaure
arvonen.
Mut
en
mää
simmost
mistää
löyrä.
Sitä
varte
mää
ole
si
vaa
yksi
ja
onneto.
Ku
kaksi
ja
viel
enemmä
onneto.
Hengität
ihoani.
Tunget
lipevän
kielen
korvaani.
Et
ymmärrä,
mikä
on
Ei.
Olet
jääpuikkoina
hiuksissa.
Kuin
pakastevihanneksia
alushousuissani.
Hampaasi
kalisevat
vasten
omiani.
Oksennan,
ennen
kuin
olen
ehtinyt
raapia
kasvosi
naarmuille.
Hymyilet.
Minä
tiedän,
että
sinua
vituttaa.
Juuri,
kun eniten
tarvitsen.
Käännät
selkäsi ja
kävelet
pois.
Olit
silmänlumetta.
Liian
hyvää,
ollaksesi
totta.
Kuvajaiseni
on kuin
taustapeili,
auton tuulilasissa.
Täynnä sormenjälkiä.
Käyntejä
kiireisin askelin.
Kosketuksia,
sydämettömillä sormilla.
Kiepästi,
syvälle sieluun.
Läpinäkyvä
laskeutumisalusta,
vain
välilaskuja varten.
Kuulutuksia,
joissa koskaan
ei lausuta
nimeäni.
Olen kentällinen
huokauksia. Ikävää,
joka unohtuu
paksuun sumuun.
Yli viisikymmentä
kesää
nähneenä.
Yli viisikymmentä
talvea
eläneenä.
Jokainen uusi aamu,
johon silmäni avaan,
on kuin olisi
ihme,
joka
kannattaa
katsoa loppuun.
Silloin
kun
ei
ole
ketään
kelle
kertoa
päivän
tapahtumista.
Ei
ketään,
kelle
keittää
aamukahvit.
Ei
ketään,
joka
halaisi,
kun
seinät
kaatuu
päälle.
Ei
ketään,
joka
iloitsee,
niistä
pienistä
asioista,
jotka
tuntuvat
sinulle
suurilta.
Silloin.
On
katsottava
luottavaisin
mielin
eteenpäin.
Uskottava,
että
siivet
kantaa.
Omassa
itsessä
on
voima. Omassa
itsessä
on
tulevaisuus.
Tahtotila. Kun
uskoo,
se
vie
eteenpäin.
Mitättömiä
ovat
minun
murheeni,
kun
maailma
ympärillä
tuhoaa
itse
itsensä.
Lapsissa
on
tulevaisuus
ja
huomenessa
uusi
aamunkoitto.
Mutta
tänään
maailma
unohtaa,
ettei
huomista
tule,
ellei
sen
eteen
tee
työtä.
Sinulla
on
auringonpolttamat
kasvot.
Hymy
suupielissä.
Silmät
kuin
kaksi
tähteä.
Enkä
minä
tarvitse
kuin
yhden
kädenojennuksen,
ollakseni
yhtä
sinun
kanssasi.
Rakasta
äläkä
anna
minun
unohtaa,
kuka
minä
todella
olen.
Eksynyt olen
elämän tiellä.
Kadonnut kartalta
tutkimattomille
poluille.
Jokainen askel,
jonka
jalkani jättää,
katoaa,
kuin
veteen piirretty
viiva.
Sinun kätesi
kaukaisuudessa.
Haparoin sitä,
kuin vastasyntynyt
äidin rintaa.
En minä
sinua tarvitse.
En ketään
muitakaan.
Omaan itseeni,
minun on
tieni löydettävä.
Raivattava
polku
kaiken turhuuden
keskelle.
Luovuttava siitä,
mitä kuvittelin
tarvitsevani,
ollakseni
onnellinen.
Sillä oikeaan
onneen
riittä pelkkä
sisäinen
rauha.
Sinun
huulesi
huulillani.
Kätesi
lanteillani.
Hivelet
kiihkeään,
painuen
vasten
ihoni
pintaa.
Ota
minut
omaksi.
Älä
pysähdy
kesken
matkaa.
Rakasta
riettaasti.
Rajusti
kuin
tornado
painu
minuun.
Tule
yhdeksi,
sulaudu
minussa
jokaiseen
uomaan.
Kiihdytä
kiihkoni
kuuma
kuin
hyökyvä
meri.
Ratsasta
aaltojen
harjalla,
äläkä
uskoasi
kadota.
Älä
ennen
kuin
kehomme
huutaa,
yhteiseen
ääneen.
Huokailee
hiipuen
kuin
sammuva
tuli.
Olen olematon.
Sinulle
huomaamaton.
Kosketan kättäsi,
kuin
varkain.
Pakenet
kosketustani.
Häviät
kaukaisuuteen.
Olisin halunnut
vain
hetken
läheisyyttä.
Minun sisimpäni
huutaa ikävää.
Sydämeni kaipuuta,
jota kukaan
ei voi 
täyttää.
Liian kauan
olen näillä
teillä kulkenut.
Liian pitkään,
itseäni
synneistäni
ruoskinut.
Katunut,
olen
joka ikisenä
päivän,
etten vieläkään
ole elämästä
oppinut
mitään.
Rakastaisit
edes hetken.
Sen ajan,
että tuntisin,
edes kerran olevani
jotain muuta,
kuin
elämän
hylkiö.
Kun kolmasti
olet minut
kieltänyt.
Ymmärrän,
ettei
se mikä
minulle on
kaikki,
ole sinulle
kuin
hiekanjyvänen
maailmankaikkeudessa.
Jotta sinä minua rakastaisit. Palvoisit maata jalkojeni alla. Tekisin kaiken ja enemmän.

Olisin iltasi. Lempeään huomaani sinut peittelisin.

Olisin yösi. Untasi vartioisin.

Ja aamusi. Hellästi kun suutasi
Tänää
ajan rakkauden
minusta.
Hätistän sen 
muiden riesaksi.
Käännä selkäni
sinulle,
ennen kuin ehdit itse
sen tehdä.
Arpisen sydämeni haavat
kasvavat umpeen
hitaasti.
Minä
vaikenen tuskasta,
joka sisimpäni täyttää.
Mene.
Ennen kuin tulen
katumapäälle.
Miesten elämän
perustarkoitus,
on 
kusettaa naisia,
etteivät
maailmansivun
kerrotut jutut
naisten
vainoharhaisuudesta,
muuttuisi
vain pelkiksi
kuvitteellisiksi
tarinoiksi.
Rakkaus on
helvetin suurta
kuttaperkkaa.
Kaunista päältä ja
väärennöstä sisältä.
Ikävä muuttuu
kyynelhelmiksi.
Kaipuu,
huokauksiksi
pimeään yöhön.
Minun yksinäinen sydämeni
itkee
hiljaisissa huoneissa.
Huutaa nimeäsi,
vaikket sitä kuule.
Käänsitkö selkäsi,
ettet silmieni tuskaa
kohtaa.
Kiiruhdit askeleesi
luotani.
Vaikket kuulla halua,
jälkeesi yhä
nimeäsi kuiskaan
Ei niin pientä
rakkauden
tunnustusta,
etteikö se
saisi
enkelin siipiään
taivaassa
yhteen
hipsuttamaan.
Eikä niin pientä
onnea,
etteikö sen
jokainen hetki
olisi
ainutkertaisuudessaan
täydellinen.