Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2015.
Jotta sinä minua rakastaisit. Palvoisit maata jalkojeni alla. Tekisin kaiken ja enemmän.

Olisin iltasi. Lempeään huomaani sinut peittelisin.

Olisin yösi. Untasi vartioisin.

Ja aamusi. Hellästi kun suutasi
Tänää
ajan rakkauden
minusta.
Hätistän sen 
muiden riesaksi.
Käännä selkäni
sinulle,
ennen kuin ehdit itse
sen tehdä.
Arpisen sydämeni haavat
kasvavat umpeen
hitaasti.
Minä
vaikenen tuskasta,
joka sisimpäni täyttää.
Mene.
Ennen kuin tulen
katumapäälle.
Miesten elämän
perustarkoitus,
on 
kusettaa naisia,
etteivät
maailmansivun
kerrotut jutut
naisten
vainoharhaisuudesta,
muuttuisi
vain pelkiksi
kuvitteellisiksi
tarinoiksi.
Rakkaus on
helvetin suurta
kuttaperkkaa.
Kaunista päältä ja
väärennöstä sisältä.
Ikävä muuttuu
kyynelhelmiksi.
Kaipuu,
huokauksiksi
pimeään yöhön.
Minun yksinäinen sydämeni
itkee
hiljaisissa huoneissa.
Huutaa nimeäsi,
vaikket sitä kuule.
Käänsitkö selkäsi,
ettet silmieni tuskaa
kohtaa.
Kiiruhdit askeleesi
luotani.
Vaikket kuulla halua,
jälkeesi yhä
nimeäsi kuiskaan
Ei niin pientä
rakkauden
tunnustusta,
etteikö se
saisi
enkelin siipiään
taivaassa
yhteen
hipsuttamaan.
Eikä niin pientä
onnea,
etteikö sen
jokainen hetki
olisi
ainutkertaisuudessaan
täydellinen.
Joskus
seinälle 
kiipeäminenkin
voi olla helpompaa,
kuin tasamaalla
hiihto,
liian raskas
omatunto
matkassaan.
Olen
tutkimaton
luonnonvara.
Polku odottaen
kulkijaa.
Kaivo
kaivaten
juojaa.
Kyynel poskella,
odottaen
kuivaajaa.
Syli,
johon
painaa pääsi.
Hetki,
jona ei tarvitse
tuntea
ikävää.
Olen
Olen
Sinulle
Olen.
Kelottuneita runkoja.
Kiinni naulattuja
ikkunaluukkuja.
Pihapolkukin on
kasvanut jo
umpeen.
Jostain kuuluu
korpin huuto.
Kutsuu kulkijaa,
käymään tupaan.
Merta edemmäs
kalaan,
lähti
tuvanvartija.
Tupansa unohti,
pangolle kissan.
Naisensa
porstuan penkille.
Kuvitteli,
on ruoho vihreämpi
vieraalla maalla.
Nainen makoisampi,
kuin oma.
Ei palannut
ukkoraiska.
Ei tuonut
einettä tullessaan.
Vei kulkija,
muuan matkamies
vaimon.
Otti kissan kaupanpäälle.
Laudalla löi
ikkunat umpeen.
Unohtui tupa
metsän siimekseen.
Ränsistyi paikallensa.
Meni vuosi ja toinen.
Kului tovi ja
hiljaisuus kasvoi.
Vaan kulkija
köyryselkä,
kerran vielä
mökin polkua
astuu.
Ken on tuo
ukkoraiska.
Kenelle kangasta
muassaan kantaa.
Vaan onkin yllätys
suuri.
Tuvan ympäri
kasvillisuus
kuin muuri.
Ei nouse
piipusta savu.
Ei kipitä
vastaansa kissa.
Nyt katsoo
vain harmaita
seiniä noita.
Edes sisälle
mökkiin ei
enää kulkuri koita.
Ei onnea antanut
vieras syli.
Tuli lopulta
mieleen koti oma,
miten vaimokin oli
kotona
hyvin soma.
Vaan liian myöhään,
kun mies sen huomaa.
Ei auta,
vaikka kiroaa luojaa…
Ehtymättömäksi
puroksi
valuvat
kyyneleeni.
Tuska,
kuin
kohollaan olevat
nännipihat.
Liikaa
elämä nähneet
rinnat.
Haaroihini
upotat
pääsi.
Sanot,
että olet
kokemuksena
rikkaus.
Kostun jo
ajatuksesta
sinusta.
Apinan raivolla
panet minua
pitkälle
yöhön.
Rakastaisitko,
jos raajarikkona
luoksesi
raahautuisin.
Matelisin
jalkojesi
juureen
raipaniskuista
selkäni
vereslihalla.
Sydämeni
mustelmat
kohottaisitko
kämmelelle
ja puhaltaisit
riutuvan
sydämeni
arpiset
haavat
taivaan
tuuliin.
Et sinä
vastaa,
vaikka
kysyisin
kymmeneen
kertaan.
Hymyilet,
kuin
osaisin
lukea
ajatuksesi.
Enkä minä
osaa.
Etkä sinä
kerro.
Erkanemme
pimeään
iltaan,
kumpikin
omaan
suuntaamme.
Murrun 
jääkiteiksi
ikkunalle.


Sirpaleiksi
värikkäille
prismoille.


Sadan
ensilumena
lehdettömille
puille 
ja sulan
lopulta
hitaasti
vedeksi,
virtaamaan
sormiesi
lomitse
pimeään
yöhön.

Jos osaisin maalata,
maalaisin
kaipuun väreiksi,
ikävän
pisaroiksi,
joita taivaan
synkimmistä pilvistä
sataa.
Sinun
katseesi alla,
olen enemmän,
kuin
alaston.
Tahtomattani
pienempi kuin
syntymäni
hetkellä.
Muutun
olemattomaksi
jokaisesta
iskusta.
Enkä lopulta
eheydy kai
koskaan.
Lassoat
auringon
taivaaltani.
Maan
jalkojeni alta.
Minun
riekaleinen sieluni,
solmussa
kuin rullalanka,
kissan leikkien
jäljiltä. Kehoni
verinaarmuilla.
Minä
kuolen
kärsivarsillesi
ilman,
että ehtisit kertoa
miten huomenna
aurinko
jälleen nousee.
Koteloituneena toisen ihoon. Loisena lämpimällä rungolla. Imet voimasi minusta Uhkut omahyväistä erinomaisuuttasi. Käperryn kuoresi varjoon. Sulaudun sinuun, kuin minua ei enää olisikaan.
Piirun verra
kämmenistäsi
vasempaa.
Siinä päätty
rajani ja
alkaa
rajattomuus.
Itsehillintä
ei ole
vahvin
lajini.
Sinulta
se puuttui
kokonaan.
Minä olen
suuri,
kun
muurahaiset
keväisin
valtaavat
keittiön.
Olen pieni,
kun
ukkonen
pauhaa
ikkunoiden
takana ja
raekuuro
yllättää kesken
hehkeimmän
kesän.
Mutta
sinulle.
Olen juuri
niin suuri,
ettet tunne
olevasi
olematon.
Juuri niin
pieni,
että
tunnet olevasi
tarpeellinen.
Olen
kameleontti
tahmeine
kielineni.
Tiedän,
että rakastat
eri
värisävyjäni.
Sanot,
rakasta
ehjäksi
ja tulet
aivan
kiinni minuun.


Eikä minun
auta kertoa,
miten
rikki
itse olen.


Tänään
olen
toivosi.
tukipilarisi
haurautesi
alla.

Kohdata katseita
ilman
pelon häivää.
Asettua
vertaisikseen
näille kujille
kulkemaan.
Liian kauan
olen paennut
tietoisuutta.
Luikkinut
selkä köyryssä
varjojen suojaan.
Kasvoni menetin
aikoja sitten.
Eikä kukaan
kysy,
olinko
uskottava edes
ennen sitä.
Vapisen
haavanlehtenä.
Havisen
niiden lailla.
Eikä minun
itsetuntoni
saa voimaa
sinun
rujoista
sanoistasi.
Poljet minut
maahan
mennen tullen.
Ehkä paikkani
onkin
saappaan korkosi
alla.