Jotta sinä minua rakastaisit. Palvoisit maata jalkojeni alla. Tekisin kaiken ja enemmän. Olisin iltasi. Lempeään huomaani sinut peittelisin. Olisin yösi. Untasi vartioisin. Ja aamusi. Hellästi kun suutasi suutelisin. Uuteen päivään askeleesi ohjaisin. Eikä sinulta mitään puuttuisi. Tiedän, minua rakastaisit.

Tänää ajan rakkauden minusta. Hätistän sen  muiden riesaksi. Käännä selkäni sinulle, ennen kuin ehdit itse sen tehdä. Arpisen sydämeni haavat kasvavat umpeen hitaasti. Minä vaikenen tuskasta, joka sisimpäni täyttää. Mene. Ennen kuin tulen katumapäälle.

Miesten elämän perustarkoitus, on  kusettaa naisia, etteivät maailmansivun kerrotut jutut naisten vainoharhaisuudesta, muuttuisi vain pelkiksi kuvitteellisiksi tarinoiksi.

Rakkaus on helvetin suurta kuttaperkkaa. Kaunista päältä ja väärennöstä sisältä.

Ikävä muuttuu kyynelhelmiksi. Kaipuu, huokauksiksi pimeään yöhön. Minun yksinäinen sydämeni itkee hiljaisissa huoneissa. Huutaa nimeäsi, vaikket sitä kuule. Käänsitkö selkäsi, ettet silmieni tuskaa kohtaa. Kiiruhdit askeleesi luotani. Vaikket kuulla halua, jälkeesi yhä nimeäsi kuiskaan

Ei niin pientä rakkauden tunnustusta, etteikö se saisi enkelin siipiään taivaassa yhteen hipsuttamaan. Eikä niin pientä onnea, etteikö sen jokainen hetki olisi ainutkertaisuudessaan täydellinen.

Joskus seinälle  kiipeäminenkin voi olla helpompaa, kuin tasamaalla hiihto, liian raskas omatunto matkassaan.

Olen tutkimaton luonnonvara. Polku odottaen kulkijaa. Kaivo kaivaten juojaa. Kyynel poskella, odottaen kuivaajaa. Syli, johon painaa pääsi. Hetki, jona ei tarvitse tuntea ikävää. Olen Olen Sinulle Olen.

Kelottuneita runkoja. Kiinni naulattuja ikkunaluukkuja. Pihapolkukin on kasvanut jo umpeen. Jostain kuuluu korpin huuto. Kutsuu kulkijaa, käymään tupaan. Merta edemmäs kalaan, lähti tuvanvartija. Tupansa unohti, pangolle kissan. Naisensa porstuan penkille. Kuvitteli, on ruoho vihreämpi vieraalla maalla. Nainen makoisampi, kuin oma. Ei palannut ukkoraiska. Ei tuonut einettä tullessaan. Vei kulkija, muuan matkamies vaimon. Otti kissan kaupanpäälle. Laudalla löi ikkunat umpeen. Unohtui tupa metsän siimekseen. Ränsistyi paikallensa. Meni vuosi ja toinen. Kului tovi ja hiljaisuus kasvoi. Vaan kulkija köyryselkä, kerran vielä mökin polkua astuu. Ken on tuo ukkoraiska. Kenelle kangasta muassaan kantaa. Vaan onkin yllätys suuri. Tuvan ympäri kasvillisuus kuin muuri. Ei nouse piipusta savu. Ei kipitä vastaansa kissa. Nyt katsoo vain harmaita seiniä noita. Edes sisälle mökkiin ei enää kulkuri koita. Ei onnea antanut vieras syli. Tuli lopulta mi

Ehtymättömäksi puroksi valuvat kyyneleeni. Tuska, kuin kohollaan olevat nännipihat. Liikaa elämä nähneet rinnat. Haaroihini upotat pääsi. Sanot, että olet kokemuksena rikkaus. Kostun jo ajatuksesta sinusta. Apinan raivolla panet minua pitkälle yöhön.

Rakastaisitko, jos raajarikkona luoksesi raahautuisin. Matelisin jalkojesi juureen raipaniskuista selkäni vereslihalla. Sydämeni mustelmat kohottaisitko kämmelelle ja puhaltaisit riutuvan sydämeni arpiset haavat taivaan tuuliin. Et sinä vastaa, vaikka kysyisin kymmeneen kertaan. Hymyilet, kuin osaisin lukea ajatuksesi. Enkä minä osaa. Etkä sinä kerro. Erkanemme pimeään iltaan, kumpikin omaan suuntaamme.

Murrun  jääkiteiksi ikkunalle. Sirpaleiksi värikkäille prismoille. Sadan ensilumena lehdettömille puille  ja sulan lopulta hitaasti vedeksi, virtaamaan sormiesi lomitse pimeään yöhön.

Jos osaisin maalata, maalaisin kaipuun väreiksi, ikävän pisaroiksi, joita taivaan synkimmistä pilvistä sataa. Sinun katseesi alla, olen enemmän, kuin alaston. Tahtomattani pienempi kuin syntymäni hetkellä. Muutun olemattomaksi jokaisesta iskusta. Enkä lopulta eheydy kai koskaan.

Lassoat auringon taivaaltani. Maan jalkojeni alta. Minun riekaleinen sieluni, solmussa kuin rullalanka, kissan leikkien jäljiltä. Kehoni verinaarmuilla. Minä kuolen kärsivarsillesi ilman, että ehtisit kertoa miten huomenna aurinko jälleen nousee.

Koteloituneena toisen ihoon. Loisena lämpimällä rungolla. Imet voimasi minusta Uhkut omahyväistä erinomaisuuttasi. Käperryn kuoresi varjoon. Sulaudun sinuun, kuin minua ei enää olisikaan.

Piirun verra kämmenistäsi vasempaa. Siinä päätty rajani ja alkaa rajattomuus. Itsehillintä ei ole vahvin lajini. Sinulta se puuttui kokonaan.

Minä olen suuri, kun muurahaiset keväisin valtaavat keittiön. Olen pieni, kun ukkonen pauhaa ikkunoiden takana ja raekuuro yllättää kesken hehkeimmän kesän. Mutta sinulle. Olen juuri niin suuri, ettet tunne olevasi olematon. Juuri niin pieni, että tunnet olevasi tarpeellinen. Olen kameleontti tahmeine kielineni. Tiedän, että rakastat eri värisävyjäni.

Sanot, rakasta ehjäksi ja tulet aivan kiinni minuun. Eikä minun auta kertoa, miten rikki itse olen. Tänään olen toivosi. tukipilarisi haurautesi alla.

Kohdata katseita ilman pelon häivää. Asettua vertaisikseen näille kujille kulkemaan. Liian kauan olen paennut tietoisuutta. Luikkinut selkä köyryssä varjojen suojaan. Kasvoni menetin aikoja sitten. Eikä kukaan kysy, olinko uskottava edes ennen sitä. Vapisen haavanlehtenä. Havisen niiden lailla. Eikä minun itsetuntoni saa voimaa sinun rujoista sanoistasi. Poljet minut maahan mennen tullen. Ehkä paikkani onkin saappaan korkosi alla.