Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2016.
Rakastan
rakkuloille
hiusrajasi.
Palkeenkielille
suupielet.
Kirkkaan sininen
taivas
muuttuu
tummanpuhuvaksi.
Sadan salamat
sinkoilee
maailman
toiselta laidalta
toiselle.
Ristituleen on
ahdistavaa
jäädä.
Ritariksi
risupartainen mies.
Minä liimaan
immenkalvoksi
postimerkin.
Neitsytmatkalle
MikäMikäMaahan.
Omatuntoni
on myyty
pussillisesta
kultaa.
Hävytön
häpyni.
Vastakarvaan
silitetty
suklaarusina.
Sanot,
silmät sikkurassa,
ettei ole
riemurasiani
voittanutta.
Silti menet
ensi talvena
vieraaseen
sänkyyn.
Sanasi raiskaavat
alastomaksi.
Suruvaippa
laskeutuu
olkapäälle.
Olen hyljeksitty
kummajainen.
Voiko
sateenkaaren päässä
siltikin olla
kultaa.
Jos
huutaisin,
kaikki maailman
huutomerkit,
yhteen 
kasaan.
Röykkiöksi.
Sekasotkuksi.
Epämääräiseksi
kasaksi.
Sukeltaisin
pellehypyn
omasta
elämästä.
Kerien
vastapäivään.
Hukkuisin
somasti
ilman,
että
kukaan edes
ehtisi kaivata,
missä olen
Hiljaisuus
huokaa,
kaislikossa.
Järven pinta
on
tyyni.
Minä
en tohdi
kysyä.
Etkä sinä
vastata.
Vastarannalta
saapuu
kaiku
ja
jatkaa matkaansa.
Hiljaisuutemme
on
poissa.
Tahtomattaan
aika
pysähtyy
tähän hetkeen.
Vain tuuli
humisee
puissa.
Edes varjoni
ei uskalla
hengittää.
Kadotin
hetken.
Kadotin
ikuisuuden.
Yhden
kokonaisen elämän.
Olen
saippuakupla taivaalla. Kohta itsekin
poissa.
En itke
kaipuusta.
En ikävöi
ikävästä.
En sure
mennyttä.
Enkä unelmoi
tulevasta.
Askeleeni
vievät
minua
ripeään.
Katoavat
lopulta,
kuin
en olisi
ollutkaan.
Tummanpuhuva
katseesi
seuraa
minua.
Ja
rintaa puristaa.
Muistan
kiihkeät
huulesi
minussa.
Eikä
loputon
matkani
luotasi,
pääty kai
koskaan.
Kuori minut
kuin kaarna
puun rungolta.
Valele ihoni
kuin sade
tyhjää
pihamaata.
Upota sormet
hiuksiini,
tukista niin,
että tuntuu,
sinä
elämätön elämä.
Minulla on
niin paljon
nähtävää,
niin vähän
aikaa.
Eikä aamu tule
yhtään sen
nopeammin,
vaikka miten
sitä hoputan.
Olen jumissa
tässä yössä.
Pakotettu
sulkemaan silmäni.
Vaikka haluaisin
nähdä.
Entä jos vaan
sulkee silmät.
Katoaako silloin
maailma.
Tai jos astuu
alas
kallion laelta.
Sulautuuko yhdeksi
avaruuden kanssa.
Eteen.
Taakse.
Miten monta askelta
on kuolemaan.
Hyväile tuuli
minun ihoani.
Kutita minua,
että huuliltani
nauru helkkyisi.
Pujahda
hameen alle.
Ja työnny minuun,
kuten mies.
Etten unohda,
miltä se
tuntuu.
Eteen.
Taakse.
Liian monta askelta
on
huomiseen. Minä suljen silmäni
ja
annan
maailman keinua
ympyrää.
En jaksa välittää.
Tuhansiksi pieniksi
tähdenlennoiksi
minä hitaasti hiivun
taivaalle,
kun viimeinenkin
juna on kulkenut
ohitse asemani
pysähtymättä.
Ei asettunut
rakkaus aloilleen
vaikka resiinalla
yritin
kädet rakoilla
pysyä junan
perässä.
Toivoithan jotain
kuulin jonkun
kuiskaavan yössä.
Ja minä suljin
yksinäiset silmäni.
Viimeisen kerran katsoin
tätä maailmaa.
Miten kaunis se onkaan.
Ei edes suudelmaa
hyvästiksi.
Ja minua ei
enää ole.

Elämässä,
kun tuntuu,
että kaikki mahdollinen
on saavutettu.
On syytä hetkeksi
seisahtaa.
Asettua aloilleen
ja
tunnustella
omaa itseään.
Katosiko saavutetun
mukana
oma sisäinen rauha.
Vai vieläkö kykenee
Olemaan Onnellinen
Vain
Elämisen Ilosta.
Koruttomiksi muotoutuu
sanat huulillani.
Ikävä,
käsin kosketeltava
kietoutuu kaulaani.
Kuristaa
kuin
matka äidin kohdusta,
ensiparkaisuihin
tuntemattoman
edessä.
Eikä minun
rakkauteni
enää lämmitä
sydänalaa.
Se kutistuu
olemattomaksi.
Varisee minusta
kuin iho,
joka vuoden
välein kesii.
Tänään
ajan rakkauden
minusta.
Hätistän sen 
muiden riesaksi.
Käännän selkäni
sinulle,
ennen kuin ehdit itse
sen tehdä.
Arpisen sydämeni haavat
kasvavat umpeen
hitaasti.
Minä
vaikenen tuskasta,
joka sisimpäni täyttää.
Mene.
Ennen kuin tulen
katumapäälle.
Tyhjyyttään huutavat
huoneet.
Suut ammollaan kuin
nälkäiset
linnunpojat.
Lakanattomat sängyt,
patjat
ulosteitten värjäämät.
Keittiössä
emännän kädenjälki.
Rasvaisin sormin painettu
kolmijalkaisen
pöydän pintaan.
Repaleiksi revitty
aika tuoksuu ulkona.
Nakutettu pihakiviin
rösöisiksi uurteiksi.
Pihatien hiekka
kuin
vanhan miehen sormet.
Tupakan kellastamat.
Ja
ruosteenraiskaama portti
huutaa yksin
ikäväänsä.
Miksei minusta
sisään astu enää
kukaan.
Ei ymmärrä,
että on vain yksi
hylätty
muiden kaltaistensa
joukossa.
Tyhjyyttään huutavat
huoneet.
Suut ammollaan kuin
nälkäiset
linnunpojat.
Lakanattomat sängyt,
patjat
ulosteitten värjäämät.
Keittiössä
emännän kädenjälki.
Rasvaisin sormin painettu
kolmijalkaisen
pöydän pintaan.
Repaleiksi revitty
aika tuoksuu ulkona.
Nakutettu pihakiviin
rösöisiksi uurteiksi.
Pihatien hiekka
kuin
vanhan miehen sormet.
Tupakan kellastama.
Ja
ruosteenraiskaama portti
huutaa yksin
ikäväänsä.
Miksei minusta
sisään astu enää
kukaan.
Ei ymmärrä,
että on vain yksi
hylätty
muiden kaltaistensa
joukossa.
Kun tunnet olevasi
tarpeeton
On aika
ottaa
askel tuntemattomaan.
Viheltää villisti ja
antaa askelten viedä.
Tahtoisin muistaa
tuoksusi.
Tunnistaa äänesi
heleän soinnin.
Tuntea kosketuksesi
muiston
ihollani.
Nähdä sinut
silmästä silmään
vielä
edes kerran.
Katoavaa
on aika
ja muistosi
sen muassa.
Kutistun
katseesi alla.
Kyynelhelmeksi
silmäkulmaan.
Valonsäteeksi
rinnuksille.
Juonteeksi
suupieleen.
Sydän kuin
kaatopaikka
Kytee ja savuaa
Mutta ei syty.
Harjoitus tekee
mestarin.
Osaan valehdella
Silmät kirkkaina. 
Edes omatunto
Ei kolkuta.
Pikkupiru nauraa
olkapäällä.
Jos rakastaisit
Et vaikenisi
Ja ajaisi minua
Etsimään lohtua
Vieraaseen 
Syliin.
Kopsahdan kaulaasi
Eikä ilmeesikään
värähdä.
Kuin orava,
joka kipittää
puunrungolla.
Sinä olet
syönyt
kaikki käpyni,
Rakas.
Olen kuin
kaatopaikka.
Kaikkensa antaneita
ihmisenkuoria.
Rakkautta vain
silmänlumeeksi.
Kierrätän
toisten jätteet.
Telakoin itseni
ensimmäiseen
vastaantulijaan.
Rakkaus tulee
jälkijunassa,
jos on
tullakseen.
Piirun verran
askeleeni harhaan.
Aidan takana on sittenkin
vihreämpää.
Valheita.
Lipeviä lyyriikoita.
Silmät ummessa
huulilleni painettuja
petollisia suudelmia.
Olen
mennyttä naista.
Todellisuudesta
irtautunut haaveilija.
Sinä kiero kuin
korkkiruuvi.
Ja minä
ummistan korvani
varoituksen sanoille,
joita minulle
pakkosyötetään.
Olen rakastunut
lipevään kieleesi,
en sinuun.
Kaipuuna mielessä.
Muistona sydämessä.
Kannan kuvaasi
sieluni silmin,
kuten runollisesti sanotaan.
Pois varisi lyriikka.
Katosi korulauseet.
Eikä sinusta löydy kuin
musta aukko,
kaukana avaruudessa.
Se,
johon kaikki kaunis lopulta
jälkiä jättämättä
katoaa.
Rakastaisitko hetken.
Pienen huokauksen verran.
Sen hetoisen
joka huuliltani
kosketuksestasi pääsee.
Enempää
en pyydä.
Se on kaikki
mitä tarvitsen.
Se,
ettei minulla ole
sanoja,
ajaa vääjäämättä
epätoivoon.
Tuskaiset hetket,
tuijottaen tyhjää
paperia,
minä vietän
kyyneliä nieleskellen.
Päättymätömänä virtana
ajatuksissa kulkevat
mielikuvat hetkistä,
joista kaikista haluaisin
jotakin sanoa,
mutta
eivät ne löydä
tietään ulos
mielen uumenista.
Eivät muotoudu sanoiksi,
minulle niin rakkaiksi,
joilla haluaisin kaiken
teille kertoa.
Kirjoittaa ylös,
itsellenikin muisteltavaksi.
Tänään,
en siihen vain yksinkertaisesti
kykene.
Keijupölyä.
PeterPan vallattomuutta.
Vanha elostelija minussa
herää eloon ihollasi.
Laskee verkot eteesi.
Pyydystää,
kuin salakkaparvea
verkolla,
joka on solmittu liian isoille
silmille.
PeterPan hymyilee.
Vikkelästi sujauttaa
kylmät varpaat peiton alle.
Keijupöly laskeutuu,
iholle,
josta käteni juuri irtosivat.
Hilpeä tanssi hiljaisuudessa
Rakastelun kliimaksi
kun
iho muuttuu ihoksi.
Kaksi yhty yhdeksi.
Keijupölyyn kuorrutettu
PeterPan.
Kohistaan
kuin kosket.
Kietoudutaan
toinen toisiimme.
Hyväillään
vaahtopäillä,
sielumme säikeet
avoimiksi
toisen tykö tulla.
Vapaina
virtaamaan
elämänmittaiseen
matkaan,
toinen toisiimme
tukeutuen.
Tulevaisuus,
joka edessämme
siintää.
Auringonlaskuista
auringon nousuihin.
Sinä valelet
minut vahvaksi.
Kuohusi,
joka ympäröi minut
on lupaus
rakkaudesta,
joka on
enemmän,
kuin
vielä eilen uskalsin
toivoa.
Kesäisenä yönä,
jolloin satakielikin
vielä
auringon laskettua
laulaa.
Minä upotan
jalkani laiturin päästä
rauhoittavasti
väreilevään veteen.
Sinä sivelet
poskeni nukkaa.
Suutelet hellästi
niskani
kalpeaa pintaa.
Eikä tähän hetkeen
tarvita
unikuvia.
Ei klassikkonäytelmien
mahtipontisia
loppukohtauksia.
Meidät ympäröivässä
todellisuudessa
on kaikki.
Olemme yhtä
elävän todellisuuden
kanssa.
Kerroinko,
että
rakastan tätä hetkeä ja
sinua.
Kahlitsin itseni
ikuisuuden virtaan.
Kadotin tahtoni
omaan itseeni.
Aika,
joka kiihkeänä
velloo ohitseni,
pyytä lähtemään
matkaansa.
Eikä minun
kahleisiini
ole avainta.
Ajatuksissani
valon häivää.
Katoan myrskyävään
koskeen,
eikä minua kohta enää
kukaan kaipaa.
Minä rakastan sinua
Vaikka välissämme
on tuhat ovea.
Rakastan,
vaikka matkalla
on meriä,
joissa virtaa
vettä kuutioittain.
Minä rakastan sitä
miten kaipauskin
muuttuu iloksi.
Rakastan kosketusta
kaiken sen odotuksen jälkeen.
Ole minulle syli
johon paeta.
Ole satama
johon rantautua.
Ole tähdet ja kuu
Loista tietäni valaisten.
Johdata elämääsi
Äläkä anna minun eksyä
vaikka mitä tielläni kohtaisin.
Eikä nuo tuhat ovea.
Ei meret tyrskyjä täynnä
Kykene minua sinusta
erossa pitämään.
Sinä olet minun.
Sillä se kirjoitettiin
tähtikarttaan
jo aikojen alussa.
Sinua
Minä
Rakastan,
kuin
janoiset 
huulet,
jotka
pisaroita
kasteiselta
lehdeltä
hamuaa.
Rakastan,
kuin
varjo,
joka
aina
mukana
kulkee.
Rakastan
kuin
tuuli,
joka
rannan
ruohikkoa
hellii.
Sinua
Minä
Rakastan
kuin

tähtiä,
jotka
taivaalla
loistaa.
Rakastan
kuin
nainen
miestä
voi
rakastaa.
Näinä öinä
joina kosketustasi
kaipaan
näännyn janoon
kuin beduiini 
autiomaassa.
Aamun tullen
muutut kangastukseksi
dyynin harjaan
käsieni tavoittamattomiin.
Liu'ut
kuin pisara
kuumalta iholta.
Olen opetuslapsi
ilman opettajaa.
Rakkaus,
joka silmistäni loistaa
ei kohtaa
kohdettaan.
Ikävä itkee hetken.
Kaipuu suree
toisen mokoman.
Minä vaalin kuvaasi
kuin aarretta
jota ei koskaan
löydy.
Jos eläisin
kauemmin kuin
kukaan toinen.
Jos kokisin enemmän
kuin muut.
En minä siltikään
onnesta laula.
Rakkaudesta loista.
En kiitollinen
osaisi olla.
Olen mustan maan
lapsi.
Kiittämätön kulkija.
Seireeni saarella,
jonka ohitse
et voi mennä.
Eikä rakkaus,
joka minusta
valoon kasvaa
katoa sateeseen,
salamoivaan
taivaaseen.
Ei häviä,
rakeisiin,
joita
takatalvi vihmoo.
Se katoaa
merkityksettömyyteen,
tyhjiin sanoihin.
Kosketuksiin,
joista tunne
puuttuu.
Se kuolee ja
lakastuu,
kuin syksyinen puu.
Loistaakseen jälleen
uudelleen,
kun uusi kevät koittaa.
Jos
voisin,
sataisin
pisaroina
maahan.
Imisin
voimani
mullasta.
Kasvaisin
versoiksi
uuden
kevään.
Kohoaisin
korkealle
vahvana
ja
uljaana.
Kukkisin
komeammin,
kuin
yksikään
toinen.
Ja antaisin
tuulen
hyväillä
varttani.
Sulaisin
hymyksi
auringon
säteistä.
Ja
olisin
onnellinen,
sen
pienen
hetken,
jonka
kauneuteni
loistaa.
Surisin
vasta,
kun
aika
varteni
kaataa.
Maaduttaa
mullaksi,
osaksi
kokonaisuutta.
Mutta.
Ei.
En
minä
osaa.
Olen
huolien
kaatopaikka.
Surujen
summa.
Ikävän
majatalo,
jonka
savuiset
lyhdyt
ei
enää
loista.
Eikä minun
ikäväni tanssi
metsän puissa.
Ei hyppele
virtaavien
vetten päällä.
Se kyyhöttää
pimeän tuvan,
perimmäisessä nurkassa.
Raahaa painavia jalkojaan,
kuin selässään kantaisi
koko maailman tuskaa.
Eikä avaa oveaan
koputtavalle.
Sillä koskaan
ei voi olla varma
kuka oven takana
seisoo.
Aamun kajo,
vai viimeinen lautturi.
Suljetuin huulin
kuuntelen
äänettömyyttä.
Kosketan värisevin
sormin,
sisimpäni
arkaa kohtaa.
Sitä,
johon kaikki
maailman surut on
suljettu.
Runnottu ikävät,
katseilta syrjään.
Olen huojuva
suolaheinä.
Sinä
lempeä tuuli.
Eikä matkasi tähän
pyssää.
Olet menossa,
ennen kuin
ehdin edes
katsettani nostaa.
Joskus vaan tuntuu,
että on
pelkkää ilmaa.
Tekoja
ilman selityksiä.
Selityksiä
ilman tekoja.
Yhdentekevä
Kummajainen
Joka ei ole
yhtään mikään.
Minäkuvani
vääristynyt.
Eteisen seinäpeiliin
ilmestyy
vieraat kasvot.
Sormenpäillä hajoitan
veden kalvolla
kuvajaiseni.
Kyynelvana sekoittuu
erkanevaan puroon.
Sinä syljet
sanat suustasi.
Kuolaat suupielistä
valkean vaahdon.
Minä mietin aikaa
vuosien takaa.
Rumankaunis hetki.
Tutkimusmatka
menneeseen aikaan.
Näkymätön minä
sullottuna timanttihiotun
peilin kehyksiin.
Tamburiinia soittaa
naapurin marakatti.
Hetkuttaa vääräsääristä
ruumistaan.
Kerro kerro kuvastin
Mihin katosi
Aika aikojen alusta.
Peilistä tuijottaa
vieraat kasvot.
Sinun
nimeäsi
kuiskaan
pimeään
yöhön.
Huokailen
hiljaa
ikävää,
joka
noroina
iholtani
valuu.
Olen
kadotukseen
tuomittu
vaeltaja.
Yksinäisten
yön
tuntien
kulkija.
Sinun
hiljaisuutesi
kertoo
enemmän
kuin
tuhat
sanaa.
Vaikenet
vaikka
olen
vailla
vastauksia.
Rakkaudesta laulan
värisevin huulin.
Riitasoinnuiksi
minun säveleni
muuntuu.
Jäähyväisiksi
kosketuksesi muistolle.
Jos kääntyisit.
Ripustautuisin
henkeni hädässä
sinuun.
Sulautuisin
yhdeksi sieluusi,
ettet minulta enää
katoa.
Minulta sinä katoat
kuin huokaus
huuliltani.
Vaikka 
kaksin käsin
roikun sinussa,
kuin aaltopahvi
mummolan räystään
reunalla.
Ikuisuudeksi muotoutuu
kosketukset
välillämme.
Huomiseen on
liian pitkä matka.
Enkä minä tohdi
jälkeesi katsoa.
Kutistun
katseesi alla.
Lasitun
kyynelhelmiksi
silmäkulmaan.
Jäätävät huulesi
huulillani.
Vaativat vastausta
suudelmaan.
Yhdestä
kuoriutuu kaksi.
Koteloiduin toukaksi
kämmen syrjääsi.
Tänään olen valmis
lentämään pois.
Yksinäiseen yöhön
katoan taakseni katsomatta.
Kiitosvirsi,
kaikukoon tyhjille huoneille.
Veisaan sen vasta
päästyäni
kosketuksesi ulottumattomiin.
Olet minulle
johanneksenleipäpuu.
Sateenkaari,
jonka päästä löytyy
kultaa.
Aurinko
pilvettömällä taivaalla
ja huomen,
jollaista en
kuvitellut
näkeväni.
Älä sano,
että tiedät.
Sillä Ei.
Sinä et tiedä.
Et niitä yksinäisiä öitä,
joina valveilla makaan.
Et aamuja joina
tyhjässä vuoteessa herään.
Et tiedä kaipuun määrää,
jota sydämessäni kannan.
Et ikävää,
jonka hymyni taakse peitän.
Et tiedä miten sinua odotan.
Miten rakkauttasi kaipaan.
Sävähdyttävän hetken.
Seitinohuen
välähdyksen.
Sinun kätesi
viipyy kädessäni.
Suudelmat asettuvat
huulilleni.
Kuin perhoset
ilman siipiä.
Laskeutuvat,
eivätkä enää
lennä pois.
Ohjaan sinut
aivan kiinni
minuun.
Pysähdyt pyytämättä.
Kuljet rinnallani,
kuin olisimme
kaksi läheisyyteen
kasvanutta horsman kukkaa.
Sielut,
jotka vaelsivat
maailmankaikkeuden
toiselta laidalta.
Läpi kymmenien
esteiden,
yhtyäkseen yhdeksi,
takertuakseen tiukasti
toinen toisiinsa.
Kuin tähkäpäät
kultaisena loimuavassa
viljapellossa.
Olemme vihdoin
löytäneet
toisemme.
Kupeiltasi herään
aamun
sarastukseen.
Viime yön
kosketukset
ihollani,
astun hitaasti
tähän päivään.
Enkä minä
enempää kaipaa.
Kaikki on
tässä.
Kesyttöminä
virtaavat vedet.
Kuin oriit
ilman
ohjastajaa.
Villinä vapaudesta,
joka kevään
tullen kutsuu.
Minun
vereni kuohuu.
Helmani viistää
maata.
Eikä
yksikään katseesi
jää huomaamatta.
Olen
kiimainen naaraasi
aamunkoittoon.
Eikä tämä yö
lopu koskaan.
Minun silmäni
ovat sokeat.
Korvani kuurot.
Eikä totuus,
joka totuutena
kerrotaan
Ole kuin
kuttaperkka,
rapisevassa
sellofaanissa.
Liian läpinäkyvä,
ollakseen
totta.
Pieniä valheita
hopeatarjottimella.
Vääristeltyjä totuuksia
tanssisalin lattialla.
Puroiksi muotoutuu
kyyneleeni,
mereksi sanasi
joihin hukun.
Päätän,
etten välitä.
Rakastan
kaikenkin uhalla.
Suljen sydämen
kuin uurnan,
tuhkalla täytetyn.
Muistolehto, 
joka kasvaa villiä horsmaa,
peittyy kyyneliin.
Aika on täysi.
Ei edes hämähäkki
kudo verkkoa.
Kiroan menneisyyden, joka tunkee nykyisyyteen.

Kuin okennus, joka velloo minussa edestakaisin.

Lapamato, jota on mahdoton ulostaa.

Liian isoksi kasvanut loinen.

Samaan kuoppaan meidät lopulta kai kuopataan,