Eikä rakkaus,
joka minusta
valoon kasvaa
katoa sateeseen,
salamoivaan
taivaaseen.

Ei häviä,
rakeisiin,
joita
takatalvi vihmoo.

Se katoaa
merkityksettömyyteen,
tyhjiin sanoihin.
Kosketuksiin,
joista tunne
puuttuu.

Se kuolee ja
lakastuu,
kuin syksyinen puu.

Loistaakseen jälleen
uudelleen,
kun uusi kevät koittaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI