Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2016.
Rakastan
rakkuloille
hiusrajasi.
Palkeenkielille
suupielet.
Kirkkaan sininen
taivas
muuttuu
tummanpuhuvaksi.
Sadan salamat
sinkoilee
maailman
toiselta laidalta
toiselle.
Ristituleen on
ahdistavaa
jäädä.
Ritariksi
risupartainen mies.
Minä liimaan
immenkalvoksi
postimerkin.
Neitsytmatkalle
MikäMikäMaahan.
Omatuntoni
on myyty
pussillisesta
kultaa.
Hävytön
häpyni.
Vastakarvaan
silitetty
suklaarusina.
Sanot,
silmät sikkurassa,
ettei ole
riemurasiani
voittanutta.
Silti menet
ensi talvena
vieraaseen
sänkyyn.
Sanasi raiskaavat
alastomaksi.
Suruvaippa
laskeutuu
olkapäälle.
Olen hyljeksitty
kummajainen.
Voiko
sateenkaaren päässä
siltikin olla
kultaa.
Jos
huutaisin,
kaikki maailman
huutomerkit,
yhteen 
kasaan.
Röykkiöksi.
Sekasotkuksi.
Epämääräiseksi
kasaksi.
Sukeltaisin
pellehypyn
omasta
elämästä.
Kerien
vastapäivään.
Hukkuisin
somasti
ilman,
että
kukaan edes
ehtisi kaivata,
missä olen
Hiljaisuus
huokaa,
kaislikossa.
Järven pinta
on
tyyni.
Minä
en tohdi
kysyä.
Etkä sinä
vastata.
Vastarannalta
saapuu
kaiku
ja
jatkaa matkaansa.
Hiljaisuutemme
on
poissa.
Tahtomattaan
aika
pysähtyy
tähän hetkeen.
Vain tuuli
humisee
puissa.
Edes varjoni
ei uskalla
hengittää.
Kadotin
hetken.
Kadotin
ikuisuuden.
Yhden
kokonaisen elämän.
Olen
saippuakupla taivaalla. Kohta itsekin
poissa.
En itke
kaipuusta.
En ikävöi
ikävästä.
En sure
mennyttä.
Enkä unelmoi
tulevasta.
Askeleeni
vievät
minua
ripeään.
Katoavat
lopulta,
kuin
en olisi
ollutkaan.
Tummanpuhuva
katseesi
seuraa
minua.
Ja
rintaa puristaa.
Muistan
kiihkeät
huulesi
minussa.
Eikä
loputon
matkani
luotasi,
pääty kai
koskaan.
Kuori minut
kuin kaarna
puun rungolta.
Valele ihoni
kuin sade
tyhjää
pihamaata.
Upota sormet
hiuksiini,
tukista niin,
että tuntuu,
sinä
elämätön elämä.
Minulla on
niin paljon
nähtävää,
niin vähän
aikaa.
Eikä aamu tule
yhtään sen
nopeammin,
vaikka miten
sitä hoputan.
Olen jumissa
tässä yössä.
Pakotettu
sulkemaan silmäni.
Vaikka haluaisin
nähdä.
Entä jos vaan
sulkee silmät.
Katoaako silloin
maailma.
Tai jos astuu
alas
kallion laelta.
Sulautuuko yhdeksi
avaruuden kanssa.
Eteen.
Taakse.
Miten monta askelta
on kuolemaan.
Hyväile tuuli
minun ihoani.
Kutita minua,
että huuliltani
nauru helkkyisi.
Pujahda
hameen alle.
Ja työnny minuun,
kuten mies.
Etten unohda,
miltä se
tuntuu.
Eteen.
Taakse.
Liian monta askelta
on
huomiseen. Minä suljen silmäni
ja
annan
maailman keinua
ympyrää.
En jaksa välittää.
Tuhansiksi pieniksi
tähdenlennoiksi
minä hitaasti hiivun
taivaalle,
kun viimeinenkin
juna on kulkenut
ohitse asemani
pysähtymättä.
Ei asettunut
rakkaus aloilleen
vaikka resiinalla
yritin
kädet rakoilla
pysyä junan
perässä.
Toivoithan jotain
kuulin jonkun
kuiskaavan yössä.
Ja minä suljin
yksinäiset silmäni.
Viimeisen kerran katsoin
tätä maailmaa.
Miten kaunis se onkaan.
Ei edes suudelmaa
hyvästiksi.
Ja minua ei
enää ole.

Elämässä,
kun tuntuu,
että kaikki mahdollinen
on saavutettu.
On syytä hetkeksi
seisahtaa.
Asettua aloilleen
ja
tunnustella
omaa itseään.
Katosiko saavutetun
mukana
oma sisäinen rauha.
Vai vieläkö kykenee
Olemaan Onnellinen
Vain
Elämisen Ilosta.
Koruttomiksi muotoutuu
sanat huulillani.
Ikävä,
käsin kosketeltava
kietoutuu kaulaani.
Kuristaa
kuin
matka äidin kohdusta,
ensiparkaisuihin
tuntemattoman
edessä.
Eikä minun
rakkauteni
enää lämmitä
sydänalaa.
Se kutistuu
olemattomaksi.
Varisee minusta
kuin iho,
joka vuoden
välein kesii.
Tänään
ajan rakkauden
minusta.
Hätistän sen 
muiden riesaksi.
Käännän selkäni
sinulle,
ennen kuin ehdit itse
sen tehdä.
Arpisen sydämeni haavat
kasvavat umpeen
hitaasti.
Minä
vaikenen tuskasta,
joka sisimpäni täyttää.
Mene.
Ennen kuin tulen
katumapäälle.
Tyhjyyttään huutavat
huoneet.
Suut ammollaan kuin
nälkäiset
linnunpojat.
Lakanattomat sängyt,
patjat
ulosteitten värjäämät.
Keittiössä
emännän kädenjälki.
Rasvaisin sormin painettu
kolmijalkaisen
pöydän pintaan.
Repaleiksi revitty
aika tuoksuu ulkona.
Nakutettu pihakiviin
rösöisiksi uurteiksi.
Pihatien hiekka
kuin
vanhan miehen sormet.
Tupakan kellastamat.
Ja
ruosteenraiskaama portti
huutaa yksin
ikäväänsä.
Miksei minusta
sisään astu enää
kukaan.
Ei ymmärrä,
että on vain yksi
hylätty
muiden kaltaistensa
joukossa.