Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.
Meidän maailmamme on
silmien edessä aukeneva rannaton ulappa.
Öisin
tähdet veden yllä.
Aamuisin auringon hento kajo taivaanrannalla.

Sanattomina seisomme
kaksi ihmislasta.
Vaikenemme ilman
tarpeeksi suuria sanoja sanottavaksi.

Sinun kätesi on lämmin.
Kuin aamuinen pussikeitto
lämmitettynä pesemättömässä kupissa.

Ja minulla
on liian vilu
huomatakseni puutteita astiassa.

Sinun silmissäsi loistavat
taivaan öiset tähdet.
Minä hymyilen sinulle
aamuauringon kajoa.

Eikä meitä voi mikään
johdattaa erilleen toisistamme.
Kliseisesti
sydämemme lyö samaan tahtiin.

Hengitämme ilmaa,
joka sumuverhona meidät ympäröi.
Kuin maaäiti,
peitellessään lapsensa
hellään huomaansa.

Kahdesta muotutuu
hitaasti yksi.
Olen huomaamattani kasvanut
tiukasti kiinni sinuun.
Syksy hirttää itseään tiukasti kaulaani.
Saksii minusta viime kesän versot
kompostiin maatumaan.

Enkä minä sittenkään
syksyn matkaan lähde.

En käännä kesälle selkääni.
En tohdi.

Olen kesän lapsi.


Kauniit kasvot
eivät nekään
mahda mitään 
ajan rattaalle.

Valheet
jotka vääristää
nahkasi rypyille.
Kasvot, 
jotka vanhenevat
velttolihaisiksi
valheen tyyssijoiksi.

Liian kauan
olet leikkinyt
kohtalolla.
Ylentänyt itsesi
muiden ylitse.

Ihan kohta
totuus vetoaa
omaantuntoon.

Nurkan takana
kumistaa
tuomionkellot.

Olisiko aika
tunnustaa.



Kiroanko minä
päivän
jona aurinko nousi
kuulaana taivanrannan
takaa.
Kiroanko päivän
kun hämärä peitti alleen
unelmani,
viskoi katuojaan haaveeni.
Kiroanko hetken
jona tunsin,
etten enää ole olemassa.
Pieni mitätön
ihmisen kuva
kulmahampailla raadeltu.
Tänään puristuu silmäkulmasta
kyynel.
Valuu norona pitkin
poskeni uurteista pintaa.
Korvani eivät enää kuule,
silmäni näe.
Olemattomaksi olen
näiden vuosien vieriessä
muotoutunut.
Varisee lehdet
syksyisestä puusta.
Takassa palaa tuli.
Minussa elämänmittainen
kylmyys.
Tässä tämä.
Minun elämäni.
Auki keritty,
kuin sotkuinen kasa lankaa.
Sinun katseesi edessä
olen alaston.
Paljaspintainen
rakkaudenjumalatar,
salaisuuksista vapaa.
Ei ole eilistä,
ei huomista,
vain tämä hetki
kun
elämänviivasi piirtyy
pakaroitteni uurteiseen pintaan.
Ja ikuisuus
se muotoutuu
meidän näköiseksi.
Kaksi on yksi.
Murenen
kuin laasti rappauksesta.
Sinusrytmi kadonneena
viimeöiseen sumuun.
Hellittäisinkö hetkeksi. Katoanko silloin
päättymättömään virtaan.
Olen vieras itselleni.
Muukalainen
loppuun kalutussa kehossa.
Takaisin ei ole
Paluuta.
Muuttaisiko sekään
kulkuni suuntaa.
Eksynyt.
Pudonnut omasta
ajanlaskusta.
Kiitos Rakkaani,
jaksat häilyvää minua.
Ilman rakkauttasi
en olisi mitään.
Kipusit hitaasti
kosketellen sisintäni,
tähän lähelleni.
Sanoit suoraan,
silmiin katsoen,
miten haluat tyhjää
sänkyäni lämmittämään.
Unohdetut ajatukseni,
toisessa ajassa
mielestä kuopatut,
kaivoit esiin
kuin varoen.
Vähä vähältä.
Kosketus kosketukselta.
Minun sisimpäni tavoitit.
Haluni herätit.
Raivasit tien
tuntemattomaan.
Laavavirtaan kiehuvaan.
Eikä enää
tätä paloa
sammuta mikään.
Uskoitko tullessa,
mihin myrskynsilmään
kanssani ajauduit.
Aurongonsäteet silmissäsi,
hymyilet minulle
koko kasvoillasi.
Ja minä.
Rakastan,
kuten jokaikisenä
päivänä,
hymyä
Sinun kasvoillasi.
Huominen on kasa varjoja.
Liian syvälle juurtuneita loukkauksia.
Sanoja,
jotka uppoavat minuun,
kuin puukoniskut selkänahkaan. Eikä minulla ole pakotietä kadota tästä elämästä.
Paikkaa,
johon työntää
päänsä piiloon.
Olen jumittunut
turhiin haaveisiin.
Uponnut ruusunpunaisiin
unelmiin.
Syreenit tuoksuu pihamaalla.
Enkä lopulta muuta haluaisi,
kuin rakentaa
kanssasi
rauhallisen majan
niiden katveeseen.
Kun unen läpi
tunnen hengityksesi ihollani.
Värisen kuumien huultesi alla,
kuin tulivuoren kraateri 
joka laavansa
laaksoon purkaa.
Illan sininen hetki
huokaa seinän takana
kuin olisi talvi-ilta,
vaikka kesä tekee tuloaan,
eikä päälläni
rihmankiertämää.
Olen kosketustesi vanki.
Mesimalja josta
janosi sammutat.
Eikä tämä rakkaus
meistä katoa
vaikka ilta illan jälkeen
upotat halusi
kosteaan syliini.
Ei katoa,
vaan kasvaa
jokaisesta kosketuksesta
kuin feenikslintu,
kuolemattomaksi tarinaksi
kerrottavaksi
sukupolvelta toiselle.
Olen kirjoittanut
sanoja
jonoksi asti.
Pitkiä purkauksia.
Hempeitä lurituksia.
Sanoja
Ilman tarkoitusta.
Vasta nyt
on sanoillani kohde.
Enkä yhtäkään niistä
halua kirjoittaa,
etteivätkö ne
sinua Rakas,
ohimennen
hipaisisi.
Miten erilainen
on ollut elämä
kuin osasin
aavistaakaan.
En enää muista,
mistä nuoruuden
kiihkossa
haaveilin.
Yksi oli kuitenkin
varmaa.
Halusin kirjoittaa,
vaikka vuosiksi
se halu minusta
vietiin.
En suunnitellut
suruja,
joita polkuni
varrella
olen kohdannut.
En osannut aavistaa
iloja,
joita kuluneet päivät
ovat
eteeni tuoneet.
Tämä hetki on tässä.
Sinä
Minä
Eletty elämä.
Kummankin käsissä
erilainen
kohtalonviiva.
Taakse ei
kannata katsoa.
Tulevaisuus on tässä.
On edessä hetki
tai
ikuisuus,
se on kuitenkin
meille
kokonainen
loppuelämä.
Suutelet
Juudaksen huulin.
Tulevaisuus
Kysymysmerkkeinä
Tyhjällä paperilla.
Minut ristiinnaulitaan
menneisyyteni haudalla.
Syljet päälleni
kuin
pahaisen porton.
Tänä yönä,
kun kätesi eivät ihollani kulje.
Kun sormesi eivät
häpyäni sivele.
Minä unohdun
menneisiin päiviin.
Sulaudun eilisiin
suudelmiin,
kuin ne juuri äsken
olisivat huulilleni
pudonneet.
Ja se kaipuu
joka ikäväänsä
minun kohtuuni
työntää.
Ikävää,
joka kutoo
sisimpääni umpeen.
Se puristaa sydäntä,
kuin
jäinen koura.
Eikä irrota,
vaikka otteesta pyristelen
kuin
päiväperhonen haavista.
Ja huominen.
Tuntien päässä.
Mutta siltikin
huomista odotan.
Sillä kello,
joka tänään hitaasti
aikaa harppoo
siirtää minuutti minuutilta
lähemmäs hetkeä,
jolloin minut
syliisi puristat.
Minä
Rakastan Sinua
Sillä olet minulle
Elämä.
Olet eilinen,
tämä päivä ja
huominen.
Seis
Katulampun varjosta
käteeni tarttuu vieras käsi.
Askel 
kuroo välimatkaa umpeen.
Kuin neula,
jolla parsin sukasta silmäpaon.
Rakkauttako
olit vailla
muukalainen.
Ikävääkö itkit
tullessasi syliin.
Suunnaton tuskasi
tarttuu kupeiltasi minuun.
Eikä edes pesemällä
katoa,
vaan aivan kuin tiukemmin
tarttuisi minuun.
Kysyn
Miksi.
Vaan et selittää osaa.
Onko syy minun,
vai jonkun toisen.
Ehkä huomenna varkain
tartut käteen toiseen.
Aika
Pysähdy nyt.
Lakkaa laukkaamasta.
Ajanratas raksuttamasta.
Hengitys ihollani
Kuumana ja kosteana
kuin sylini hänelle.
Huulet
Kiihkeinä ja kovina
kuin
hän minussa.
Aika
Tahdon seisahtaa
tähän hetkeen.
Rakastaa miestäni siten,
ettei kukaan häntä ole
niin rakastanut.
Kun aamuyöstä
kello kolme,
makaan hereillä ja
kuuntelen,
miten yläkerrassa 
nainen voihkii
Kiellän oman ikäväni,
tyhjän vuoteeni
kadonneen libidoni
Väännän radiosta
volyyminapin täysille ja
myhäilen itsekseni ajatukselle
miten koko kerrostalo ihmisineen
herää.
Käännän kylkeä ja
alan nukkua.
Pakahdutetut tunteet
pursuavat
sormenpäistä.
Valuvat musteena
paperille.
Avaavat maailman,
joka on
kadotettua aikaa
täynnä.
Syleilyä
yltäkylläisyyden
huoneissa.
Kiimaisia sanoja,
jotka kiihkon tiukuja
helisyttää.
Sinun silmäsi
syvällä omissani.
Katseestasi luen
päättyneen odotuksen.
Tämä hetki on meidän.
Eikä huominen
muuta suuntaansa
vaan jatkaa kulkuaan
samoissa jäljissä,
joihin jalkamme astuu.
Sinä
Et enää katoa minulta.
Olet huomisteni uni,
joka
ei enää elä vain
suljettujen silmäluomien
alla.
Kesyttömänä
virtaavat vedet.
Villisti
viuhtovat matkaansa.
Vaan,
en minä jouda.
Haaksirikoksi kuitenki
matkani
muuttuisi.
Suistaisi kadotukseen.
Enkä edes
itseäni enää
löytäisi.
Luodolla ulvoisin
ikävää.
Kuin susi
kuutamoyönä.
Yhdeksi kaksi
Hitaasti liukuu yhteen
Siinä on onni.
Kääriydyn kerälle,
imeydyn ihollesi.
Kuin loinen.
Kyltymätön
rakkaudestasi.
Sinun tuoksusi
minussa,
väreilee jokaisesta
ihohuokosesta.
Sytyttää silmäni,
kuin tähdet,
jotka kirkkaalta
taivaalta
loistaa.
Enkä minä
aio sinusta
irrottautua.
En käsiäni
toisen käsiin
liittää.
Olen löytänyt
perille.
Tähän on
hyvä jäädä.
Jokaisena hetkenä
jonka
sydämeni lyö,
olet minussa.
Kuin osana
luomistyötä
jossa minut
aikojen alussa
luotiin.
Eikä sinua
enää koskaan
saa kukaan
minusta
erkaannuttaa.
Ei riuhtoa
siteitä,
jotka miedät
yhteen liittää.
Olet minussa.
Eikä minulla
ole mitään syytä
kyseenalaistaa,
etteikö juuri näin
olisi takotettu,
Hiljaisuus
laskeutuu kuin
harso haudalle.
Peittelee 
yön hellään huomaan.
Silittää
kuin äiti lastaan,
varoen,
ettei herää.
Eikä minun enää
tarvitse kysyä.
Tiedän kysymättä. Elämä jatkuu.
Ollakseen onnellinen
tarvitsee lopulta niin
kovin vähän.
Usein se,
että uskoo itseensä
riittää.
Eikä minulla lopulta
ole sinulle mitään
sanottavaa.
Käännän selkäni ja
katoan.
Vain tuulikello kuiskii
huokauksiaan
askeleitteni jälkiin.
Kun seitinohut hiljaisuus
välillämme
kasvaa muuriksi,
jonka yli
ei näe varvistamatta.

Eikä ohuet säikeet
kimaltele enää
edes
aamuauringon
osuessa niihin.
Tiedän,
ettei aikaa
ajanlaskun alusta
kaiken loppuun
lasketa enää
kuin sekunneissa.
Silti minä hymyilen.
Enkä yhtään hetkeä
elämästä
halua kadottaa
uimalla vastavirtaan.
Minä elän.
Kuin tietäisin
päivieni summan.
Eilisen varjot
vaeltavat
hiljaa myhäillen
ikkunalaudoilla.
Viittovat mukaansa.
Viettelevät,
kuin seireenit
kutsuvilla soinnuillaan.
Suupielet alassuin
katoavat pettyneinä
kauas
kaukaisuuteen.
Minun huomiseni
on menneestä
vapaa.
Täynnä tarttumapintaa
tulevalle.
Minun syliini rantaudut
kuin
haaksirikkoinen alus.
Takerrut tiukasti
kiinni ihooni.
Keinutat vartemme
kiivaaseen tanssiin.
Sinun lähelläsi
sytyn roihuksi
pimeyteen.
Kuun sillaksi
kaareudun
ulapalle.
Rakastan niin,
että
koko maailma
sen kuulee.
Kuin laava
joka valtoimenaan
laaksoon valuu,
minun haluni
polttaa kaiken
allaan.
Tuhkaksi muuttaa
olevaisen.
Olemattomaksi
olleen.
Sinä et
kutsuuni vastaa.
Pakenet kuin
vuorovesi
satamasta.
Olen sykkivä
kraateri
kipunoita syöksevä
sisin
täynnä ikävää,
jota turhaan
tukahdetulla äänellä
huudan.
Sinä et kuule
sitä halua jota
huuleni kuiskii.
Olen
huokausten täyttämä
pihapolku.
Rikkinäiset ikkunat,
laudoilla peitetty.
Repaleisena liehuu
lippu
puolitangossa.
Suvivirttä veisaa
edellinen sukupolvi.
Kerään menneisyyden
matka-arkkuun.
Kuljetan sormia hitaasti
sen
pölyisellä pinnalla.
Suutelet kiihkein
huulin
lantioni kaarta.
Tarraudun sinuun
kuin tuli nuolisi
nurkkalautoja.
Sinua minä
rakastan.
Eikä millään muulla
ole merkitystä.
Kuin jäätynyt joutsen
olen
ilman sinua.
Jalastaan kahlittu
riikinkukko.
Korea päältä,
sisältä ikävää
täynnä.
Kosketuksesi muisto
ihollani.
Kaivaa ikävää puroiksi
joihin kaipuu hukkuu.
Ja kun tulet.
Sulan kiihkeiden
huultesi
vaativaan kutsuun.
Asetun kättesi reitiksi.
Maastoksi
jossa kulkea kiirehtimättä.
Paljaaksi kankaaksi,
johon maalata
kehomme liikkeet.
Rakas.
On niin ikävä.
Vaikka vasta äsken
minussa olit.
Se
kun rakastan sinua
Niin paljon,
ettei enää
edes löydy sanoja.
Kun
mikään niistä
lauseista,
jotka
kirjaimilla kirjoitan,
ei riitä kertomaan
Tämän tunteen
määrää.
Ja kun pelkään,
että
rakastan sinut
hengiltä.
Tukahdutan kertomalla
ties monennenko
kerran,
että olet elämä.
Uni ja valve.
Satu ja todellisuus.
Enemmän kuin
ansaitsen.
Niin silloin.
Silloin.
Painaudun vain
lähelle sinua.
Suutelen kiihkosta
turvonnein huulin.
Enkä enää lausu
yhtään sanaa.
Annan rakkauden
kuljettaa.
Halun sinut itseeni
upottaa.
Eikä tähän tarvita
sanoja.
Vain elämänvirta,
jossa
toinen toisiimme
sulautua.
Kasvaa ikuisiksi ajoiksi
yhteen.
Olemattomaksi
minä muutun.
Ikäväksi,
jota ei halua
muistella.
Ihan hiljaa
leijailen
tuulen mukana,
lentelen tuulispäinä,
etten
kokonaan sinulta
katoa.
Eilisessä
minun muistoni
helisee kuin
tuulikello.
Vaikeroi hiljaa.
Huomisessa
kasvan
ulos tästä
ikävästä.
Tartun sinua
hartioista,
enkä enää päästä
luotani lähtemään.
Kivuksi kasvaa
ikävä.
Poltteeksi
sydänalaan.
Vaikeroi ääneen,
eikä anna
unohtaa.
Huuliltasi kerään
huomenna
sadepisarat.
Kyyneleiksi kasvaneen
kaipuun.
Enkä
Ikinä.
Ikinä
Sinusta enää
itseäni irrota.
Kasvan yhdeksi.
Ettei
meistä kukaan
kykene näkemään,
mistä
toinen alkaa
tai
toinen loppuu.
Hiljaisuus välillämme
kasvaa
orapihlajaa.
Kutoo tiukasti
naputellen
panssaria,
jonka läpi
edes iho
ei hengitä.
Minun korvani
eivät enää
kuule
sydämesi ääntä.
Se loittoni
kuin juna,
joka seuraavalle
asemalle
puuskuttaa.
Hiljaa nakuttaa
aseman kello.
Kuroo kiinni
aikaa,
yön yksinäisinä
tunteina.
Tänä yönä
et minua
syleile.
Et,
vaikka sinua odotan,
kuin
kuuta nousemaan.
Jos
huutaisin,
kaikki maailman
huutomerkit,
yhteen 
kasaan.
Röykkiöksi.
Sekasotkuksi.
Epämääräiseksi
kasaksi.
Sukeltaisin
pellehypyn
omasta
elämästä.
Kerien
vastapäivään.
Hukkuisin
somasti
ilman,
että
kukaan edes
ehtisi kaivata,
missä olen
Olet tulivuori
sisälläni.
Laava joka
purkautuu.
Ohjus,
joka häpyni
räjäyttää.
Kliimaksi,
jonka voin vain
kanssasi saavuttaa.
Tämä
on se hetki
jolloin
kuolen vähän,
katoan vähän.
Muutun
olemattomaksi,
kuin aika
avaruudessa.
Hetki,
jona ikävä
tarttuu olkapäihin,
kaipuu ravistaa
vartaloa.
Yön pimeys
kuiskii korvaan
lauseita,
epäilyksiä
joita en halua
kuulla.
Huominen tulee
varmasti,
kuin aamu
yön jälkeen.
Mutta ikävä
ei katoa,
vaikka miten
sitä ravistan
olkapäiltä.
Ei häviä,
vaikka koitan
unohtaa.
Sinä
katoat minulta
kuin hiekka
joka
sormien lomasta
valuu erämaahan.
Minulla on
enää
avoin kämmen,
joka
tyhjyyttään
turhaan huutaa.
Repaleiset kynsinauhat.
Jokainen sanasi
kuin hyväily
paljaalla
ihollani.
Katseesi kosketus
sisimpääni.
Eikä minusta
tätä paloa sinuun
voi kukaan
pois ottaa.
Ei halua,
joka kiihkoksi asti
kasvaa.
Olet elämänmittainen
kiitorata.
Nousu,
josta en halua
laskeutua.
Josko
päivä vaihtuisi
iltaan
hitaasti.
Liukuisi lomittain
ja
limittäin.
Kasvaisi kaipuusta
sykkivään onneen.
Avaisi tulevaa,
uusin silmin
nähtäväksi.
Koskisi sinua
Koskisi minua.
Antaisi varjojen
taivaalta
purjehtia
matkaansa.
Syleilisi kumpaakin
suurella sylillään.
Eikä antaisi
meidän kadottaa
toinen
toistamme.
Ahdistus murenee,
rapisee kuin laasti
harteilta.
Nyrkinmentävä aukko
suojamuurissa
sinun astua
sisään.
En kaipaa ovella
kolkutusta.
En varoitussoittoa
tulevasta.
Olen valmistautunut
tähän,
koko entisen
elämän.
Tähdet ovat
oikeassa
asennossa.
Tuuliviiri näyttää
itään.
Kohdutta kuljen
kuin ikiaikainen
mammutti.
Muodottomaksi kasvanut
tuulimuna.
Hajareisin
viimeiseen taistoon.
Rakkaani
sapeli tanassa.
Suopursu tuoksuu
Tupasvilla kukkii.
Mätäs ei vielä
ole
kuivunut.
Ripustaudun
kuvitelmaan.
Asettaudun
unelmaan.
Haaveista harsoksi
huntuni kudon.
Seppeleen
rakkauden haudalle
punon.
Tädeksi taivaalle
säkenöimään
tunteeni lasken.
Keinovalossa
rakkautemme muuttui
keinotekoiseksi.
Väkisin hengitetyksi
vesihöyryksi.
Minä stayupeissani
edessäsi.
Syli avoinna
sinun tulla.
Halusit rakastaa
kuin peto.
Tarjosin häpyni
kiihkeän meden
silmiesi eteen.
Kaksin käsin
puristit olkapäistä.
Tulit korskuen
minuun.
Värisin kiihkossa
työntösi tahtiin.
Eikä lopulta mikään
enää ollut
todellista.
Riettaana rehotta
pihapolku.
Askel askeleelta,
kastuvat jalat.
Luokseni ei ole
helppo tulla.
Edes kylttiä en
laita oveen.
Tosimies tulee
kutsumatta.
Kättesi kosketus
polttaa ihollani.
Repii säie säikeeltä
ikävää sisältäni.
Enkä minä häpeä
Antautua kosketuksesi
alla.
En,
vaikka synnin palkka
olisi ikuinen ikävä.
Enkä minä
hetkeäkään
elämästäni kadu.
Minulla on
miehenkokoinen aukko
elämässä.
Kaipuu,
joka polttaa sielun
rakkuloille.
Ikävä,
joka ei anna armoa
yksinäisiin öihin,
vaikka lupaan sille
kuun taivaalta.
Tuska joka,
ravistelee sydäntä.
Halu,
joka kutistaa naiseuteni
tomuksi
avaruuteen.
Syli avoinna kutsun
sinua.
Etkä sinä minun
kutsuuni
vastaa.
Jos kirjoittaisin sinut
sanoiksi.
Olisit
taivas ja maa,
kuu ja tähdet
yössä,
säteet auringon
hiipimässä pitkin
ihoni pintaa.
Olisit kosketus
leudon tuulen.
Suudelma pehmeän
sadepisaran.
Henkäys yössä
kun silmäni
suljen.
Sydän on
pakahtua
tunteiden summaan,
ei mikään sinusta
sanottu ole
tarpeeksi
eikä liikaa.
Kosketat minua,
hyväilet hiljaa.
Liut hitaasti lähelle.
Yhdyt yhdeksi,
sulaudut minuun,
kuin kuunsilta
veden kalvolle.
Huokausten kaiku
kimpoaa
huoneemme seinistä.
Ympäröi kaksi
ihmislasta.
Tuudittaa syleilyssään,
hurmion
vuoristoradalle.
Enkä minä enää
muita halua
Rakastaa.
Kerin onnen
kerälle.
Tähtipöly varisee
lattianrakoon.
Asetun hetkeksi
väärään
todellisuuteen
ja
kohtaan katseesi
kuin
muukalaisen.
Eikä aika
pysähdy.
Vaikka
toivon.
Ei askel huomiseen
käänny
toiseen suuntaan.
Huoneissa,
joissa kaiku
karkaa
ikkunasta.
Kumpuilee ikävä,
kuin
viljapelto
syysauringossa.
Tähdenlento
halkaisee
sysimustan taivaan.
Toivon.
Vaikka tiedän.
Ettei toivoa enää
ole.
Keplottelen itseni
näytelmään,
jossa
kerubit tanssivat
paholaisen 
kanssa.
Näytelmään,
jossa esirippu
laskee
ennen aikojaan.
Minun
turhanpäiväinen roolini
kutistuu
entisestään
ilman taputuksia.
Kädet,
jotka takertuu
takaapäin.
Kiskovat näyttämöltä,
ennen kuin
ehdin
kyyneltäkään päästää.
Kaikkeus,
joka katoaa.
Tyhjälle salille
näytelty rooli.
Itken sitä,
kuin itseäni
itkisin.
Näissä seinissä
elää
kesäiset päivät.
Liukuu vuodenajat
sulavasti
toinen toistensa
lomaan.
Askeleet,
jotka saunapolulla
kulkee.
Muuttuvat juoksusta
hitaasti
laahaaviin.
Sade vihmoo
pisarat
pohjoisen ikkunoihin.
Etelästä
paistaa aurinko.
Lämmittää hetken,
laskee sitten
mailleen.
Yö on
menninkäisten
aikaa.
Ikkunasta kurkistaa
pienet
kasvot.
Ja takassa palaa
tuli.
Kuin rakkaus,
joka täällä on
ikuisesti.
Koukkuiset sormet
tarttuu
muistoihin.
Sydän,
joka vielä
sykkii.
Lausun hyvästit
elämälle.
Sille,
joka on ollut
paras,
mitä voi olla.
Ei elämä minussa
jaksa hengittää.
Rakkaus tarttua
pintaani
vaikka haluan.
Viiltävät suudelmat
putoavat
jääkylmiltä
huulilta.
Eikä kosketuksessa
lämpöä
enempää kuin
umpeen jäätyneessä
kaivossa,
hylätyn talon
takapihalla.
Olen surussa
syvällä.
Tiukasti kuin
haavan juuret
maaperässä.
Kaadettunakin puskee
uutta versoa.
Kuin suru,
joka minusta ei
sada pois.
Rakastat minua
hetken.
Runkoa,
josta suru
versoaa.
Enkä minä käyntiäsi
enää huomenna
muista.
Rienaaja minussa.
Repii kaksin käsin
ulos itseään.
Retuutta riekaleiksi
sismpäni.
Satuttaa syvältä
tieten tahtoen.
Nauraa
kyyneleitä silmissäni
ja ilkkuu.
Et vaan ikinä opi.
Pakottaa polvilleen
anomaan armoa.
Eikä minussa ole
hitustakaan
ylpeyttä,
sanoa vastaan.
Eilinen
asettuu hennosti
harteille.
Painuu tiukasti
päälle.
Valuu varovasti
reisille.
Eikä ikinä
anna unohtaa,
että olet
menneisyyden oma.
Ikävä istuu
olkapäällä.
Mustat sukat
pienissä jaloissaan.
Risupartainen ukko,
supisee ja jupisee.
Ei katoa,
vaikka pyydän.
Taivaalta putoaa
tähti.
Toivon.
Ota minut
mukaan.
Usvapilvelle laske.
Rakastele
aamunkoittoon.
Ole valoni.
Ole elämäni.
Ole minulle.
Muuta en pyydä.
Hyväile rakkaani.
Sytytä tuli
sydämeeni.
Sivele halu
iholleni.
Ole minulle
tämä hetki,
Ole huominen,
Ole tulevaisuus.
Rakasta.
Sillä meidät,
on luoto
tätä rakkautta
varten.
Kurotan kättäsi,
etkä huomaa.
Vesilätäkössä
potkit reunoilla
keikkuvia kiviä,
kuin potkisit minua
pois elämästä.
Siitä sinun
omasta.
Eikä minulla ole
rohkeutta pyytää.
Edes pientä hetkeä
tärkeästä ajastasi.
Sitä hetkeä,
että kykenisin kertomaan,
miten
rakastan.
Se on liikaa.
Sinulla ei aikaa ole
minulle.
Kiimaisen katseesi alla
tuhannet pienet
värähdykset
lämpimällä ihollani.
Muurahaisen jalkoja
häpyni kummulla.
Kimalaisen suudelmia
rinnoilla.
Heinäsirkkoja vatsani
hennolla kumpareella.
Sinä minussa
Ihan liki
Iho ihossa.
Ja ikuisuudeksi
muuttuu
kehomme rytmi.
Keinu minussa keinu
Älä ikinä lähde pois.
Ei ole sanoja
Katosivat
avaruuteen.
Ei toiveita
Huuhtoutuivat
viemäriin.
On vain
kiihkeitä käsiä
halukkaita
suita.
Sanoja
joita kumpikin
suoltaa
yhteen ääneen.
Huokauksia
huulilta.
Hikinoroina
valuvaa kiihkoa
kosketuksesi alla.
Minun
haureuteni
puhkeaa kukkaan
käsissäsi.
Kiimasta kostea
sylini
kuin
lakeus vaeltajalle.
Ota minut
uudestaan ja
uudestaan.
Kuin vuosituhansia
olisit mettäni ilman
ollut.
Olen otsasi rypyissä.
Silmäkulmasi
juonteissa.
Suusi vienosti
kujeilevassa
hymyssä.
Kaikkialla läsnä.
Olet teokseni.
Palasista kasattu
ihmisen kuva.
Jääveistos
kylmällä kuorella.
Olen sinussa.
Ja
minun on
kylmä.
Kaiken minä kauniisti,
oikeisiin kohtiin
sinua
osasin rakentaa.
Vain tärkein
sisimmästä.
Taito rakastaa
puuttuu.
Ikävä hiipii
iholleni.
Asettuu tiukasti,
kuin tahtoisi
rakastaa kehoni
mustelmille.
Sinun sanasi
viipyvät matkalla.
Hidastelevat
jossain,
eivät saavuta
minua.
Olen rypenyt
itsesäälissä.
Uinut kyynelissä.
Tuudittanut itseni
vaikeroiden
uneen.
Eikä siltikään
minun
sydämeni
ole kaipuusta
vapaa.
Olematon muuttuu
olevaksi.
Kuviteltu
todeksi.
Kaksi, kolme ja
monta.
Minä olisin halunnut
vain
yhden.