Kiroanko minä
päivän
jona aurinko nousi
kuulaana taivanrannan
takaa.

Kiroanko päivän
kun hämärä peitti alleen
unelmani,
viskoi katuojaan haaveeni.

Kiroanko hetken
jona tunsin,
etten enää ole olemassa.
Pieni mitätön
ihmisen kuva
kulmahampailla raadeltu.

Tänään puristuu silmäkulmasta
kyynel.
Valuu norona pitkin
poskeni uurteista pintaa.
Korvani eivät enää kuule,
silmäni näe.

Olemattomaksi olen
näiden vuosien vieriessä
muotoutunut.

Varisee lehdet
syksyisestä puusta.
Takassa palaa tuli.

Minussa elämänmittainen
kylmyys.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI

TAIAT

Osuu omaan nilkkaan